Verrattakoon tämän päivän rattoisaa elämää ja auringonpaistetta hirmuihin, jotka Plinius nuorempi näki täällä marraskuun 9 p. armon vuonna 79, urheasti ponnistelussaan äitinsä pelastamiseksi vaaran ulottuvilta ja äidin taas, äidin kaikella epäitsekkyydellä, rukoillessa poikaansa jättämään hänet ja pelastamaan itsensä.
"Tällöin oli synkeä pimeys saonnut siihen määrään, että olisi luullut olevansa ulkona pilkkopimeänä ja kuutamottomana yönä tahi huoneessa, jossa kaikki valot oli sammutettu. Joka puolelta kuulimme naisten valituksia, lasten itkua ja miesten huutoja. Yksi kutsui isäänsä, toinen poikaansa ja kolmas vaimoaan ja vain äänistään he saattoivat tuntea toisensa. Moni epätoivossaan rukoili, että kuolema tulisi ja tekisi lopun heidän kurjuudestaan
"Toiset rukoilivat jumalilta apua ja toiset luulivat tätä yötä
viimeiseksi, ikuiseksi yöksi, joka hukuttaisi koko maailman!
"Siltä minustakin tuntui — ja lohdutukseksi lähestyvää kuolemaa
vastaan ajattelin: Katso, maailma katoaa tyhjyyteen!"
* * * * *
Kierreltyämme Rooman, Baiaen ja Pompejin mahtavain raunioitten keskellä ja vilkaistuamme ajan kalvamiin nimettömiin keisarillisiin marmoripäihin, joita Vatikaanin käytävissä on pitkät rivit, tunnen yhden vaikutelman kolkuttavan mieltäni voimalla, jota sillä ei ole koskaan ennen ollut: maineen tyhjyyden ja hataruuden. Ihmiset ovat muinaisaikoina eläneet vanhoiksi ja kaiken pitkän elämänsä tehneet työtä kuin orjat, mikä puhujana, mikä sotapäällikkönä, mikä kirjailijana, ja sitten kallistuneet vuoteelleen ja kuolleet onnellisina siinä ajatuksessa, että heidän työnsä kestää historiassa ja heidän nimensä on saavuttanut kuolemattomuuden. Kyllä kai, parikymmentä lyhyttä vuosisataa lepattelee tiehensä ja mitä tästä kaikesta jää? Mustaan kiveen mieletön kirjoitus, jota muinaistutkijat nuuskivat ja saivartelevat ja sekoittelevat saamatta siitä muuta selville kuin paljaan nimen (jonka he lukevat väärin) — ei historiaa, traditiota, ei runoutta — ei mitään, joka sille antaisi ohimenevääkään mielenkiintoa. Mitä mahtaa olla jäljellä kenraali Grantin suuresta nimestä neljänkymmenen vuosisadan kuluttua? Ehkä tämä — vuoden 5868 tietosanakirjassa:
"URIAH S (tai Z) GRAUNT — suosittu muinaisuuden runoilija Brittiläisen Amerikan Yhdysvaltain Azteekkiläisissä maakunnissa. Jotkut tutkijat sanovat hänen eläneen vuoden 742 vaiheilla j.Kr. Mutta oppinut Ah-ah Foo-foo vakuuttaa hänen olleen englantilaisen runoilijan Scharkspyren aikalaisen ja eläneen vuoden 1328 vaiheilla j.Kr., kolmisen vuosisataa Troijan sodan jälkeen, eikä ennen sitä. Hän kirjoitti: 'Liekuta minut uneen, äiti'."
Nämä ajatukset tekevät minut alakuloiseksi. Minä menen maata.