Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut makuuhuoneet — viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit, joissa kaksi Dumas'n sankaria — "Monte Christon" sankaria — vietti vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.
Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" — erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli — sai jonkun ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut, jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili. Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän, joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta, jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli lumouksensa.
XII LUKU.
Huvimatka kautta Ranskan — Maiseman kesäpuku — Amerikan
suurilla lakeilla — Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia —
Ranskalainen kohteliaisuus — Amerikkalaiset rautatie-virkailijat —
"Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" — Miks'ei satu tapaturmia
— "Vanhat matkustajat" — Yhä lennossa — Vihdoinkin Pariisissa
— Ranskalainen levollisuus ja järjestys — Bastiljin paikalla
— Kaupunkia katsomassa — Barbaarista julmuutta — Nurinkuriset
biljardit.
Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! — Mikä puutarha! Penikulmittain kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan. Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu. Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei törkyä missään — ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan — ei mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä järjestyksessä ja kaunista — kaikki silmää lumoavaa.
Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta; omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!
Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista viinitarhoista.
Se on ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan, ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa, että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt en sitä ihmettele.
Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä! Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin — pilvien varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä, eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden polttelemaan rauhan piippua — mitäs muuta, kun ympärillä kaikki oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta; tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme revittyine lippuineen!
Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli erikaltaisuutensa.