Toisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia, jotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille kysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan niin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me lävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla kehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.

Jalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli kiinnitetty lippu, jossa seisoi "kultaa", toisiin "jäljennöstä". Me ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme asiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene erottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa hallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten toimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput, joissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät jalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi olla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan saa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. — Totisesti, ihmeellinen maa on Ranska!

Sitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani saakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin pariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi. Kuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään pitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni freskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia pylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani huumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa. Tunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni sileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin käteni parturin pään päälle ja sanoisin: "Jumala teitä siunatkoon, poikani."

Etsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme löytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain tekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia ryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia, kivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä naamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä kylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät varmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata ainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme ja saimme kuulla, että niin oli asian laita.

Minä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi, missä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä halusin tulla ajelluksi — siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän niinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi nyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin sinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä paikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten meidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin kaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan, takit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!

Istuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena. Toinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen tuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta saippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä englantilaisella voimasanalla ja sanoin: "Muukalainen, varokaa!" Sitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui päälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski kimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu irroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani. Antakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain, että minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen, minkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan kyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin kuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti vesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja pitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla tekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään kasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta minä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin myrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi — minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.

Lähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua koskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista pariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin selville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan parturinliikettä, jota kannattaisi mainita — eikä sen puolesta partureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina, tuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne ja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä asunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt täällä Pariisissa, mutta odottakaahan — vielä tulee se aika, jona tuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee pariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä saakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.

Yhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti biljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia palloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka oli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi — se oli yksi noita kehnoja ikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään, joiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet saavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia mutkia ja tekemään aavistamattomia "fukseja", jotka kerrassaan panivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla, jotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori — ja kummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin huvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri erehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja pallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä vuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja kimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä piti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle tarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun pelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut lukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään kirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme. Maksoimme suuren laskun — noin kuusi senttiä — ja lupailimme keskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme pelin loppuun.

Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan ja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten meitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja kiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos olisimme juoneet niitä kynäksemme.

Päättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi lähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja kiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme — mutta voi!