"Fulbertin palkkaamat roistot kävivät yöllä Abelardin kimppuun ja silpoivat hänet kamalalla tavalla, jota ei voi kertoa."
Minä tästä lähden ja haen näiden "roistojen" viimeisen leposijan. Kun löydän sen, vuodatan paikalle muutamia kyyneliä ja lasken sille jonkun kukkavihkon ja eternellejä ja hankin työntökärryt ja kuljetan sieltä pois jonkun verran soraa muistaakseni sitä, että kuinka rikoksen tahraama näiden roistojen elämä lieneekin ollut, yhden oikean teon he kuitenkin tekivät, vaikk'ei lain puustavi ehkä antanutkaan sille tukea.
Heloise meni luostariin ja sanoi ikuiset hyvästit tälle maailmalle ja sen huvituksille. Kahteentoista vuoteen hän ei kuullut Abelardista mitään - ei kuullut edes hänen nimeään mainittavan. Hänestä oli tullut Argenteuilin abbedissa ja siellä hän eli kokonaan eristäytyneenä. Eräänä päivänä hän sattui näkemään Abelardin kirjoittaman kirjeen, jossa tämä kertoi historiansa. Heloise itki ja kirjoitti hänelle. Abelard vastasi ja puhutteli häntä "sisarenaan Kristuksessa". He jatkoivat kirjeenvaihtoa, Heloise horjumattoman tunteen koruttomin sanoin, Abelard silon kaunopuhujan kylmillä fraaseilla. Heloise purki sydäntään intohimoisiin, katkonaisiin lauseihin; Abelard vastasi hiotuilla tutkielmilla, jotka oli jaettu lukuihin ja alalukuihin, premisseihin ja todisteluihin. Heloise tuhlasi hänelle hellimpiä nimityksiä, mitä rakkaus saattoi keksiä, Abelard hyisen sydämensä pohjoisnavasta puhutteli häntä "Kristuksen morsiamena"! Mokoma häpeämätön jäävuori!
Heloise ei kyllin ankarasti hallinnut nunniaan, minkä vuoksi näiden keskuudesta tuli tunnetuksi muutamia häpeällisiä juttuja ja St. Denis'n apotti lakkautti hänen luostarinsa. Abelard siihen aikaan oli St. Gildas de Ruys luostarin pää, ja kuullessaan, kuinka kodittomaksi Heloise oli tullut, hän tunsi rinnassaan jotain säälin tapaista (kumma, ettei tämä harvinainen tunne aivan sekoittanut hänen päätään) ja hän sijoitti Heloisen pienen joukkonsa keralla Paracleten pieneen kappeliin, uskonnolliseen laitokseen, jonka hän oli pakolaisuutensa aikana perustanut. Heloisen täytyi siellä alussa paljon kärsiä ja nähdä puutetta, mutta kuntonsa ja sydämellisyytensä johdosta hän saavutti vaikutusvaltaisia ystäviä ja hänen laitoksestaan kasvoi rikas ja kukoistava luostari. Heloise saavutti kirkon päämiesten suuren suosion, samoin kuin yleisönkin, vaikka hän harvoin julkisesti esiintyi. Nopeaan hän edistyi arvossa, maineessa ja hyödyllisessä toimessa ja Abelard yhtä nopeaan menetti arvoaan. Paavi piti Heloisea niin suuressa kunniassa, että teki hänestä hänen nunnakuntansa pään. Abelard kaikkine loistavine lahjoineen, aikansa ensimmäinen väittelijä, kävi araksi, epäröiväksi ja menetti luottamuksen omaan voimaansa. Yksi suuri vastoinkäyminen riitti kukistamaan hänet siitä korkeasta asemasta, joka hänellä oli älyparhaimmiston kesken, ja tämä vastoinkäyminen tuli. Kuninkaitten ja ruhtinaitten kehoittamana mittelemään väittelyssä voimiaan terävän Pyhän Bernhardin kanssa ja musertamaan hänet Abelard kuninkaallisten ja kuuluisuuksien läsnäollessa nousi puhumaan vastustajan päätettyä puheensa, katseli ympärilleen, mutta sai vain alkua änkytetyksi. Sitten hänen rohkeutensa petti, hänen kielensä taito oli mennyt: voimatta puhettaan pitää hän vapisi ja istui alas, voitettuna, häpeään joutununeena taistelijana.
Abelard oli kuollessaan kukistunut mies; hänet haudattiin Clunyhin v. 1144. Hänen ruumiinsa myöhemmin siirrettiin Paracleteen ja kun Heloise kahtakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, haudattiin hänet viimeisen pyyntönsä mukaisesti Abelardin viereen. Abelard oli kuollessaan kuudenkymmenenneljän ikäinen, Heloise kuudenkymmenenkolmen. Kolmesataa vuotta haudassaan levättyään ruumiit uudelleen siirrettiin. V. 1800 ne uudelleen siirrettiin ja seitsemäntoista vuotta takaperin ne taas kaivettiin ylös ja muutettiin Père la Chaiseen, jossa ne saavat olla levossa ja rauhassa, kunnes niille uudelleen tulee aika nousta ylös ja lähteä liikkeelle.
Historia ei tiedä mitään vuorimörssärin viimeisistä vaiheista. Sanokoon maailma hänestä mitä tahtoo, minä ainakin aina kunnioitan tuon vanhan siloreiän muistoa ja surua petetyn luottamuksensa, särkyneen sydämensä ja häirityn mielenrauhansa vuoksi. Levätköön hän rauhassa!
Semmoinen on Abelardin ja Heloisen historia. Semmoinen on se juttu, jonka vuoksi Lamartine on vuodattanut semmoisia kyyneltulvia. Mutta mies ei voinutkaan koskaan joutua vähääkään pateettisen aiheen vaikutuspiiriin tulvimatta äyräittensä yli. Hänet olisi pitänyt padota. Semmoinen se historia on — ei semmoinen, jommoisena se tavallisesti kerrotaan, vaan karsittuna ytelästä sentimentalisuudestaan, joka rakastavan kunnioituksemme esineeksi tahtoo pyhittää Pierre Abelardin kaltaisen pelkurimaisen viettelijän. En ainoallakaan sanalla tahdo moittia petettyä uskollista tyttöä enkä hänen haudaltaan tahtoisi karkoittaa ainoatakaan niistä yksinkertaisista uhreista, joita onnettomat nuorukaiset ja immet hänen muistolleen pyhittävät, mutta minua surettaa, että minulla ei ole aikaa eikä tilaisuutta kirjoittaa neljää tai viittä nidosta mielipiteitäni hänen ystävästään, joka perusti Parachuten tai Paracleten, tai mikä se lienee ollut.
Voi kuinka monta tonnia tunnetta olen tietämättömyydessäni uhrannut sille petturille! Tämän jälkeen aion pitää tunteeni kurissa tämänkaltaisiin ihmisiin nähden, kunnes olen heistä kaikki lukenut ja tiedän, ovatko he todella kyynelhuomion arvoisia, vai eivätkö. Toivoisin nyt, etten olisi eternellejäni vienytkään, sen enempää kuin juurikasvejanikaan.
Pariisissa usein näimme puodinakkunoissa kirjoituksen "English Spoken Here" aivan samoin kuin kotona akkunoissa näkee "Ici on parle Française". Me aina suoraa päätä hyökkäsimme näihin paikkoihin — ja aina meille poikkeuksetta vastattiin moitteettomalla ranskan kielellä, että se apulainen, joka hoiti laitoksessa englannin kielen, juuri oli lähtenyt päivälliselle ja tunnin kuluttua palaisi — tahtoisiko monsieur ostaa jotain? Meitä ihmetytti, miksi nuo kielitaiturit aina söivät päivällistä niin tavattomina aikoina, sillä me emme koskaan käyneet puodeissa semmoiseen aikaan, jolloin saattoi vähääkään otaksua kunnon kristityn olevan semmoisella asialla. Asian todellinen laita oli se, että tuo kaikki oli katalaa petosta — ansa tietämättömien pyydystämiseksi — liimapaperi linnunpoikasten kiinnisaamiseksi. Heillä ei ollut englanninkieltä raatelevaa apulaista. He vain luottivat siihen, että kirjoitus houkuttelisi ulkomaalaisia heidän pesäänsä ja samalla siihenkin, että he kauniilla sanoilla saisivat heidät puodissa viipymään, kunnes ostaisivat jotain.
Paljastimme toisenkin ranskalaisen petkutuksen — kirjoituksen, jonka tuon tuostakin näki akkunoissa: "KAIKENLAISIA AMERIKKALAISIA JUOMIA VALMISTETAAN TÄÄLLÄ TAITEELLISESTI." Hankimme avuksemme herrasmiehen, joka oli perehtynyt amerikkalaisen baarin nimityksiin, ja teimme hyökkäyksen erään tuommoisen petkuttajan kimppuun. Kumarteleva, esiliinallinen ranskalainen sipsutti esiin ja sanoi: