Heloise syntyi seitsemänsataakuusikymmentäkuusi vuotta takaperin. Luultavasti hänellä oli vanhemmat. Siitä ei kuitenkaan ole mitään tietoa. Hän asui setänsä Fulbertin luona, joka oli Pariisin katedraalin kanonikko. Mikä katedraalin kanonikko on, sitä en oikein tiedä, mutta se hän vaan oli. Tuskinpa hän kuitenkaan oli muuta kuin jonkinlainen vuorimörssäri, sillä raskaita kanuunia ei siihen aikaan ollut. Riittäköön se, että Heloise asui tämän mörssäri setänsä luona ja oli onnellinen. — Suurimman osan lapsuudestaan hän vietti Argenteuilin luostarissa. Tyttö sitten palasi setänsä luo ja tämä opetti hänet kirjoittamaan ja lukemaan latinaa, joka oli kirjallisuuden ja hienostuneen seuraelämän kieli niihin aikoihin.
Aivan samaan aikaan Pierre Abelard, joka jo oli tullut laajalta kuuluksi puhetaidon opettajana, saapui Pariisiin perustamaan puhetaidon koulun. Hänen aatteittensa alkuperäisyys, hänen kaunopuheliaisuutensa, suuri ruumiin voimansa ja kauneutensa tekivät sangen syvän vaikutuksen. Hän näki Heloisen ja immen kukoistava nuoruus, kauneus ja viehättävä olento voittivat hänen tunteensa. Hän kirjoitti immelle ja impi vastasi. Hän kirjoitti toisenkin kerran ja impi jälleen vastasi. Hän oli nyt rakastunut ja tahtoi päästä immen kanssa tuttavaksi — puhua hänen kanssaan.
Abelardin koulu oli lähellä Fulbertin taloa. Hän pyysi Fulbertilta lupaa saada käydä hänen luonaan. Tämä kunnon vanha tyhmeliini keksi tässä harvinaisen tilaisuuden: hänen veljentyttärensä, jota hän niin paljon rakasti, saisi samalla oppia tältä mieheltä, eikä hänen, sedän, tarvitsisi maksaa siitä penniäkään. Semmoinen oli Fulbert — kitupiikki.
Fulbertin etunimeä ei ainoakaan auktori mainitse. Mutta sopisihan esimerkiksi George W. Fulbert siinä kuin jokin toinenkin nimi. Pitäköön sen. Hän pyysi Abelardia opettamaan impeä.
Abelard otti ilolla tilaisuudesta vaarin. Hän tuli usein ja viipyi myöhään. Eräästä hänen kirjeestään heti ensi lauseesta näkyy, että hän, kylmäsydäminen konna kun oli, tuli tämän ystävällisen katon alle nimenomaan ja vartavasten turmelemaan luottavan viattoman immen. Näin hän kirjeessään sanoo:
"Minä en voi lakata ihmettelemästä Fulbertin yksinkertaisuutta: Minä olin yhtä hämmästynyt, kuin jos hän olisi uskonut karitsan nälkäisen suden valtaan. Heloise ja minä opiskelun varjolla antauduimme kokonaan rakkaudelle ja opintomme meille hankki sen yksinäisyyden, jota rakkaus etsii. Kirjat olivat edessämme auki, mutta useammin puhuimme lemmestä kuin filosofiasta ja helpommin tulivat huulillemme suutelot kuin sanat."
Ja pitäen täten pilkkana kunniallista luottamusta, jota hänen turmeltunut vaistonsa piti "naurettavana yksinkertaisuutena", tämä epämiehuullinen Abelard vietteli sen miehen veljentyttären, jonka vieras hän oli. Pariisi pääsi asian perille. Fulbertille kerrottiin se — kerrottiin monelta taholta — mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen. Hän ei voinut käsittää, kuinka mies voisi olla niin turmeltunut, että käyttäisi vierasvaraisuuden pyhää suojelusta ja turvallisuutta tehdäkseen tämänlaisen rikoksen. Mutta kun hän kuuli katupoikain laulavan lemmenlauluja, joita Abelard oli Heloiselle kirjoittanut, oli asia jo liian selvä — lemmenlaulut eivät kuulu kaunopuheliaisuuden ja filosofian opetukseen.
Hän karkoitti Abelardin talostaan. Abelard kuitenkin palasi salassa ja vei Heloisen Palais'hen Bretagneen, josta hän oli kotoisin. Siellä Heloise pian sen jälkeen synnytti pojan, jolle harvinaisesta kauneudestaan annettiin liikanimeksi Astrolabe — William G. Immen pako sai Fulbertin raivoihinsa ja hän janosi kostoa, mutta pelkäsi kostaa, koska Heloise olisi voinut tulla siitä kärsimään — hän kun vielä hellästi rakasti veljentytärtään. Lopulta Abelard tarjoutui naimaan Heloisen — mutta häpeällisellä ehdolla: avioliitto oli pidettävä maailmalta salassa, jotta hänen papillinen maineensa jäisi tahrattomaksi (jotavastoin Heloisen maine olisi jäänyt edelleenkin häväistyksi). Se oli konnamaista. Fulbert huomasi tässä hyvän tilaisuuden ja suostui. Saatuaan avioliiton toimeen hän päätti pettää sen miehen luottamuksen, joka oli hänelle tämän juonen opettanut: hän päätti paljastaa salaisuuden ja siten poistaa jonkun verran siitä häpeästä, joka hänen veljentyttärensä maineen tahrasi. Mutta veljentytär aavisti hänen juonensa. Hän ei alussa tahtonut suostua avioliittoon; sanoi Fulbertin sitten ilmaisevan salaisuuden pelastaakseen hänet, ja toiseksi hän ei tahtonut painaa alas rakastajaa, joka oli niin lahjakas, jota maailma piti niin suuressa kunniassa ja jolla edessään oli niin loistava rata. Se oli jaloa, uhrautuvaa rakkautta, Heloisen puhtaan mielen mukaista, mutta se ei ollut tervettä järkeä.
Mutta hänen täytyi suostua ja vihkimys toimitettiin salassa. Nyt tuli Fulbertin vuoro! Hänen haavoitettu sydämensä oli vihdoinkin saava parannuksen; kidutettu ylpeä mieli jälleen pääsevä lepoon; nöyryytetty niska voisi jälleen oikaista itsensä. Hän julisti avioliiton kaupungin korkeimmissa paikoissa ja iloitsi, kun häpeä oli hänen huoneensa jättänyt. Mutta katso! Abelard kielsi avioliiton! Heloise kielsi sen! Ihmiset, asian entisyyden tietäen, ehkä olisivat Fulbertia uskoneet, jos vain Abelard olisi kieltänyt, mutta kun se henkilö, jota se etupäässä koski — tyttö itse — kielsi, niin joutui epätoivoinen Fulbert naurun ja pilkan alaiseksi.
Pariisin katedraalin kanonikkoparan suu jälleen tukittiin. Viimeinen keino korjata hänen huonettaan kohdannut vääryys oli menetetty. Mitäpä nyt? Ihmisluonto kuiskasi, miten kostaa. Hän kuuli kuiskauksen. Historioitsija sanoo: