Älkää koskaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää koskaan tehkö sitä millään ehdolla. Minua pöyristyttää, kun ajattelen, mitä kaikkea siinä mahtaa olla. Mahdotonta nakata minnekään vanhaa sikarin pätkää, etteikö joku kulkuri paikalla hyökkää sen kimppuun. Minä poltan koko mielelläni, mutta tuntoani loukkaa, kun näen moisen pätkäjääkärin nälkäisten silmäinsä pielistä tähyilevän minua ja laskevan, kauanko sikarini mahtaa kestää. Se muistutti minulle liian tuskallisesti erästä sanfranciscolaista hautausliikkeen omistajaa, jonka tapa oli käydä sairaitten luona kello kädessä kandidaattejaan aikaamassa. Muuan näistä pätkäjääkäreistä seurasi meitä eilen illalla pitkin puistoa, emmekä kertaakaan saaneet polttaa asiaksi asti. Aina hellyimme lepyttämään häntä pätkällä, ennenkuin puoletkaan sikarista oli kulunut, hänellä näytti olevan niin häijyn hätä. Hän piti meitä omana laillisena saaliinaan, löytäjän oikeudella, luullakseni, koska hän karkoitti useita muita ammattimiehiään, jotka aikoivat meidät anastaa.
Jaa, varmaankin nämä vanhat pätkät sitten jauhetaan ja myydään piipputupakaksi. Löytäkööt siis muut kuin italialaiset laadut ostaessanne armonne.
"La Superba" ja "Palatsien kaupunki", ne nimet Genovalla on ollut kautta vuosisatain. Se varmaan onkin täynnään palatseja ja palatsit ovat sisältä upeat, mutta ulkoa ne ovat sangen rähjäiset, eikä niiden rakennustyyli ole minkään arvoinen. "Genova la Superba" olisi sangen sattuva nimitys, jos se tarkoittaisi naisia.
Olemme käyneet useassa näistä palatseista — ne ovat suunnattomia paksuseinäisiä rakennuksia, joissa on väljät kiviportaat, kuviolliset marmorilattiat (toisinaan pienistä kivenmukuloista tai sementtiin upotetuista marmoripaloista sommiteltua monimutkaista mosaiikkia), ja suuret salit, joiden seinillä riippuu Rubensin, Guidon, Tizianin, Paolo Veronesen ja muitten tauluja ja suvun päämiesten muotokuvia töyhtökypärineen ja uhkeine panssaripaitoineen ja menneiden vuosisatain omituisiin muoteihin puettuja vallasnaisia. Mutta ihmiset tietysti olivat nyt kesällä kaikki maalla, ja tuskinpa he olisivat meitä päivällisille käskeneet, vaikka olisivat kotonakin olleet, ja niinpä kaikki nuo suuret tyhjät salit kaikuvine kivilattioineen, kuolleiden esivanhempain ankarat kuvat, repaleiset liput, joita peitti menneiden vuosisatain tomut, näyttivät juhlallisuudessaan huokuvan kuolemaa ja hautaa, ja siitä rattoisuutemme raukesi ja mieleemme hiipi masennus. Emme kertaakaan nousseet yhdenteentoista kerrokseen. Aloimme aina pelätä aaveita. Siinä oli aina hautausliikkeen omistajaa muistuttava palvelijakin saapuvilla, joka meille antoi ohjelman, osoitti taulun, joka oli luettelon ensimmäinen siinä salissa, johon hän kuului, ja seisoi sitten jäykkänä ja vankkana ja totisena kivettyneessä livreessään, kunnes olimme valmiit lähtemään toiseen huoneeseen, jolloin hän murheellisena marssi edellä ja asettui uuteen pahansuovan kunnioittavaan asentoon kuten ennenkin. Minä kulutin niin paljon aikaa rukoillakseni kattoa sortumaan näiden ikävystyttävien lakeijain päälle, etten paljon joutanut katselemaan palatsia enkä tauluja.
Ja sitä paitsi oli meillä täällä samoin kuin Pariisissakin opas. Tuho vieköön kaikki oppaat! Tämä sanoi, että hän oli Genovan paras kielitaituri englannin kieleen nähden ja ettei kaupungissa häntä paitsi ollut kuin kaksi henkeä, jotka ensinkään osasivat mainittua kieltä. Hän näytti meille Christopher Columbuksen syntymäpaikan ja meidän vaieten ja kunnioittaen katseltuamme sitä viisitoista minuuttia sanoi, ettei se ollutkaan Columbuksen, vaan Columbuksen mummon syntymäpaikka! Kun me vaadimme häntä selittämään käytöstään, kohautti hän vain olkapäitään ja vastasi pohjattomalla italian tulvalla. Puhun tästä oppaasta enemmän jossain tulevassa luvussa. Luullakseni saamme kanssamme kulkemaan kaiken tiedon, mitä saimme hänestä lähtemään.
En ole moniin aikoihin ollut kirkossa niin usein kuin näinä viime viikkoina. Näiden vanhain maitten ihmiset näyttävät ottaneen kirkot oikein erikoisuudekseen. Varsinkin näyttää näin olevan Genovan asukkaitten laita. Minä luulen, että siellä kautta kaupungin aina on kirkko kolmen tai neljänsadan askeleen päässä. Kaduilla vilisee päästä päähän kihvelihattuisia, pitkäkauhtanaisia, hyvin ruokittuja pappeja, ja kirkonkelloja moikaa tusinoittain melkein aamusta iltaan. Aina vähän päästä tulee vastaan harmaaseen veljeskuntaan kuuluva munkki ajelluin päälain, pitkään karkeaan kaapuun puettuna, nuora vyöllä, rukousnauha kädessä ja jaloissa sandaalit tai aivan avojaloin. Nämä arvon miehet kiduttavat lihaansa ja luultavasti tekevät parannusta koko elämänsä, mutta päältä nähden he ovat oikeita nälänhädän tekijöitä. Lihavia ja rauhallisia.
San Lorenzon vanha katedraali on kai siinä mainittava kuin mikä muu Genovan rakennus tahansa. Se on sangen suuri, siinä on jaloja pylväskäytäviä, suuret urut ja tavanmukainen ylenpalttisuus kullattuja muovailuja, maalauksia, kattofreskoja ja niin edespäin. En tietenkään voi ryhtyä sitä kuvaamaan — siihen tarvittaisiin koko joukko sivuja. Mutta se on omituinen paikka. Sanotaan, että puolet siitä — pääovesta puoliväliin alttarille päin — oli juutalainen synagooga ennen Vapahtajan syntymistä ja ettei sitä ole sen jälkeen muutettu. Me epäilimme tätä tietoa, mutta teimme sen vastahakoisesti. Paljon mieluummin olisimme sen uskoneet. Paikka näytti olevan liian hyvässä kunnossa ollakseen niin vanha.
Katedraalin mieltäkiinnittävin kohta on Johannes Kastajan pieni kappeli. Naisia siihen lasketaan vain kerran vuodessa, tämä sukupuoli kun vielä on vihan alainen pyhimyksen murhasta Herodiaan oikun tyydyttämiseksi. Tässä kappelissa on marmorikirstu, jossa sanottiin Pyhän Johanneksen tuhkaa säilytettävän; ja sen ympärillä oli kahleet, joilla hänen sanottiin olleen vankeudessa kahlehdittu. Emme tahtoneet epäillä näitä tietoja, mutta emme siltä voineet pitää niitä aivan luotettavinakaan — osaksi siitä syystä, että olisimme voineet katkaista nämä kahleet, ja sen olisi Pyhä Johanneskin voinut tehdä, ja osaksi siitä, että olimme ennen eräässä toisessa kirkossa nähneet Pyhän Johanneksen tuhkan. Emme voineet saada itseämme uskomaan, että Pyhällä Johanneksella oli kahdet tuhkat. Näyttivät meille myös Jumalan äidin kuvan, jonka Pyhä Luukas oli maalannut, eikä se näyttänyt puoleksikaan niin vanhalta ja savuiselta kuin jotkut Rubensin taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin vaatimattomuutta, kun hän ei ole kirjoituksissaan kertaakaan maininnut, että hän osasi maalatakin.
Mutta eiköhän tätä pyhäinjäännösjuttua vähän liioitella? Meille näytetään oikean ristin kappaleita jokaisessa vanhassa kirkossa, jonne poikkeamme, ja joku niistä nauloista, jotka ovat sitä koossa pitäneet. En tahdo mitään varmasti väittää, mutta luullakseni me olemme nähneet ainakin pöntöllisen näitä nauloja. Ja entä orjantappurakruunu; Sainte Chapellessa Pariisissa on siitä osa, osa Notre Damessa. Ja mitä Pyhän Denis'n, Pariisin ensimmäisen piispan luihin tulee, niin luulisin meidän nähneen niitä niin paljon, että niistä tarvittaessa tulisi kaksikin pyhimystä.
Aikomukseni oli kirjoittaa vain kirkoista, mutta eksyin taas pois aineesta. Voisin sanoa, että Annunziata kirkko on oikea aarniometsä kauniita pylväitä, kuvapatsaita, kullattuja muovailuja, ja että siinä on maalauksia jopa lukemattomiin, mutta kun se ei antaisi aivan täydellistä käsitystä asiasta, niin mitä hyötyä siitä olisi. Yksi perhe rakensi koko rakennuksen ja sille vielä jäikin railoja. Siinä on asian salaisuus. Aluksi meistä tuntui, että vain rahapaja olisi moisen rahamenon jälkeen pystyssä pysynyt.