En muuta voi kuin kadehtia noita ihmisiä! Kadehdin heidän rehellistä ihailuaan, jos se on rehellistä — heidän iloaan, jos he tuntevat iloa. Minä en kanna mielessäni vihaa heitä kohtaan. Mutta samalla minun täytyy suoda sijaa tällekin ajatukselle: "Kuinka he voivat nähdä, mikä ei ole nähtävissä? Mitä ajattelisitte miehestä, joka jotakin lakastunutta, sokeaa, hampaatonta, rokonarpista Kleopatraa katsellessaan sanoisi: 'Mikä verraton kauneus! Mikä sielukkuus! Mikä ilmeikkyys!' Mitä sanoisitte ihmisestä, joka sumuista, kolkkoa auringonlaskua katsellessaan sanoisi: 'Kuinka ylevää! Mikä tunnelma! Mikä väriuhkeus!' Mitä sanoisitte miehestä, joka haltioituneena ahmisi silmillään paljasta kannokkoa ja sanoisi: 'Ah, sieluni kautta, onpa tuossa jalo metsä!'"
Ajattelisitte, että onpas noilla ihmisillä hämmästyttävä kyky nähdä seikkoja, jotka ovat olleet ja menneet. Niin minä ajattelin seisoessani "Viimeisen ehtoollisen" edessä ja kuullessani ihmisten huudahtelevan ihmeistä ja kauneuksista ja mestarillisuuksista, jotka ovat tuosta maalauksesta haalistuneet ja kadonneet satakunta vuotta ennen kuin he syntyivätkään. Voimme kyllä kuvitella kauneuden, joka vanhoilla kasvoilla on aikanaan ollut; voimme mielessämme kuvitella metsän, kun näemme kannot; mutta me emme mitenkään voi nähdä näitä, kun ne ovat kadonneet. Voin uskoa sen, että kokeneen taiteilijan katse voi kiintyä "Viimeiseen ehtoolliseen" ja uudistaa sen värihehkun siinä, missä siitä on jäänyt vain aavistus, nähdä sisällisellä silmällään kadonneen väritunnun, luoda uudelleen haihtuneen ilmeen; paikata ja värittää ja lisätä, kunnes himmentyneen vaatteen henkilöt vihdoin hänen edessään loistavat yhtä eloisina, tunteellisina, tuoreina, yhtä täynnään samaa jaloa kauneutta kuin mestarin kädestä tullessaan. Mutta minä en voi saada aikaan tätä ihmettä. Voivatko nuo toiset innoitusta puuttuvat kävijät sen tehdä, vai kuvittelevatko he sitä vain omiksi mielikseen?
Luettuani niin paljon "Viimeisestä ehtoollisesta" voin uskoa, että se kerran on ollut oikein taiteen ihme. Mutta siitä on kolmesataa vuotta.
Minua harmittaa, kun kuulen ihmisten niin vapaasti puhuvan "tunteesta", "ilmeestä", "tunnusta" ja noista muista helposti hankituista ja helppohintaisista taidesanoista, joilla on niin hyvä loistaa, kun keskustellaan maalaustaiteesta. Ei ole seitsemässäkymmenessäviidessäsadassa yhtä ihmistä, joka pystyisi sanomaan, mitä kuvattujen kasvojen oikeastaan on tarkoitus ilmaista. Ei ole viidessäsadassa yhtä, joka oikeuden istuntohuoneeseen astuessaan voisi olla varma siitä, ettei hän erehdy luulemaan jotakuta hyvänahkaista syytöntä lautamiestä mustasisuiseksi murhamieheksi, joka tässä on tuomittava. Mutta semmoiset ihmiset siitä huolimatta puhuvat "luonteesta" ja rohkenevat tulkita taulujen "ilmeitä". On muuan vanha juttu Mathewsista, näyttelijästä, kuinka hän kerran kehui ihmiskasvojen kykyä ilmaista kaikkia intohimoja ja tunteita, mitä hänen rintansa kätki. Hän väitti kasvojen voivan ilmaista selvemmin kuin kieli, mitä sydämessä liikkui.
"Niin", hän sanoi, "katsokaa kasvojani — mitä ne esimerkiksi nyt ilmaisevat?"
"Epätoivoa!"
"Bah, ne ilmaisevat tyyntä resignatiota! Entä nyt?"
"Raivoa!"
"Ohoh! Ne ilmaisevat kauhua! Ja nyt?"
"Typeryyttä!"