"Houkka! Tämähän on hillittyä julmuutta! Entä nyt?"

"Iloa!"

"Kirous! Kuka aasi tahansa näkee, että tämä tarkoittaa hulluutta!"

Ilme! Ihmiset kylmäverisesti väittävät pystyvänsä sen lukemaan, vaikka he kyllä tunnustaisivat tuhmanylpeytensä, jos väittäisivät osaavansa lukea Luksorin obeliskien hieroglyfit — mutta toden teolla he ovat yhtä kykenemättömät kumpaankin. Kuulin aivan viime päivinä kahden sangen älykkään arvostelijan puhuvan Murillon "Saastattomasta sikiämisestä". Toinen sanoi:

"Ah, Neitsyen kasvot ovat täynnään täydellisen riemun haltioitumista — jolla ei maailmassa enää ole mitään suurempaa toivottavana!"

Toinen sanoi:

"Ah, nuo ihmeteltävät kasvot ovat niin nöyrät, niin rukoilevat — ne sanovat niin selvään kuin suinkin sanat voisivat sanoa: 'Minä pelkään; minä vapisen; minä olen arvoton. Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi; tue Sinä palvelijaasi!'"

Lukija voi nähdä tämän useimmassakin salongissa; se on helppo tuntea; Neitsyt (ainoa nuori ja todella kaunis Neitsyt, mitä vanhat mestarit ovat maalanneet, niin ajattelevat jotkut) seisoo uuden kuun sakarassa, ylt'ympärillään liiteleviä keruubeja ja vielä enempi tulossa; kätensä hän on pannut rinnalleen ristiin ja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeaa taivaasta sädekehä. Koettakoon lukija itse, jos häntä huvittaa, päättää, kumpi näistä arvostelijoista oikein käsitti Neitsyen ilmeen, vai käsittikö kumpikaan.

Jokainen, joka on vanhain mestarien tauluja nähnyt, ymmärtää, kuinka paljon "Viimeinen ehtoollinen" on vahingoittunut, kuullessaan, ettei katsoja enää voi varmaan sanoa, ovatko opetuslapset heprealaisia vaiko italialaisia. Nuo vanhat mestarit eivät koskaan oppineet vapautumaan omasta kansallisuudestaan. Italialaiset taiteilijat maalasivat italialaisia "neitsyitä", hollantilaiset hollantilaisia, ranskalaisten maalarien naiset olivat ranskattaria — ei kukaan heistä koskaan saanut Madonnan kasvoihin tuota selittämätöntä, mitä se lieneekään, mikä ilmaisee juutalaisnaisen, näkipä hänet New Yorkissa, Konstantinopolissa, Pariisissa, Jerusalemissa tai Marokon sulttaanin valtakunnassa. Näin kerran Sandwichin saarilla taulun, jonka muuan lahjakas saksalainen taiteilija oli kopioinut amerikkalaisen kuvalehden julkaisemasta kaiverruksesta. Se oli allegoria, joka esitti Davisia allekirjoittamassa unionin purkamista. Hänen yläpuolellaan kohosi Washingtonin haamu varoittavana ja taustassa marssi joukko epäselvästi näkyviä sotilaita, eurooppalaiset univormut yllään, tuiman lumimyrskyn läpi, riepuihin käärityin kengättömin jaloin. Tämä tietysti tarkoitti Valley Forgea (Yhdysvaltain vapaussodasta kuulua paikkaa). Jäljennös näytti tarkalta, mutta siitä huolimatta oli jossakin vika. Kauan sitä tutkittuani huomasin, mikä se oli — nuo varjomaiset sotamiehet olivat kaikki saksalaisia! Jeff. Davis oli saksalainen! Haamukin oli saksalainen haamu! Taiteilija oli tietämättään pannut tauluun oman kansallisuutensa. Totta puhuen alan olla vähän ymmälläni Johannes Kastajan ja hänen muotokuvainsa suhteen. Ranskassa lopulta tyydyin siihen, että hän aina oli ranskalainen; täällä hän kieltämättä on italialainen. Entä tämän jälkeen? Onko mahdollista, että maalarit tekevät Johannes Kastajasta Madridissa espanjalaisen, Dublinissa irlantilaisen?

Otimme avovaunut ja ajoimme kaksi mailia Milanon ulkopuolelle "katso se kaikku", kuten opas sanoi. Tie oli sileä, puiden paartama, kahden puolen vainioita ja heinäniittyjä ja lauhan ilman täytti kukkatuoksu. Työstä tuli maalauksellisia tyttöparvia, jotka huutelivat meille, ilkamoivat meille, pitivät meistä jos minkälaista ilvettä ja saivat minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Minun kauan mielessäni hemmottelemani mielipide sai vahvistuksen. Olin aina pitänyt noita pörröisiä, romanttisia, pesemättömiä talonpoikaistyttöjä, joista runoissa olin niin paljon lukenut, olin aina pitänyt niitä räikeänä valheena.