"Mikä hänen toinen nimensä oli?" kysyi Dan.
"Ei hänellä ollut toista nimeä. Se nimi, jonka mainitsin, oli ainoa nimi, mitä hänellä oli. Hänen isänsä oli — —"
"Köyhää, mutta kunniallista sukua — tietysti — älkää välittäkö sivuseikoista — antaa legendan luistaa."
Legenda.
Hyvä — koko maailma oli siihen aikaan kovin kuohuksissaan Pyhän haudan vuoksi. Kaikki Euroopan suuret lääniherrat panttailivat maansa ja hopeansa varustaakseen sotilaita ja yhtyäkseen sitten kristikunnan suuriin armeijoihin ja lähteäkseen pyhiin sotiin kunniaa niittämään. Kreivi Luigi keräsi rahoja niinkuin kaikki muutkin, ja eräänä leutona syysaamuna hän sotakirveineen, haarniskoineen ja jyrisevine umpiputkineen ratsasti linnansa torneista ja varustuksista, mukanaan niin urhea joukko kristittyjä rosvoja, ettei Italiassa parempaa. Vyöllään hänellä oli miekkansa, Excalibur. Kaunis kreivitär ja nuori tytär viittoivat itkusilmin jäähyväisensä linnansarvilta ja muureilta ja kreivi karautti pois iloisella mielellä.
Hän teki rosvoretken erästä naapuriparonia vastaan ja täydensi varustuksensa saamallaan saaliilla. Sitten hän hajoitti linnan maata myöten, teurastutti perheen ja kulki edelleen. Ne olivat kovia poikia, nuo vanhan kansan ritarit. Oi voi! Ei semmoisia aikoja tule enää koskaan.
Kreivi Luigi sai Pyhässä maassa paljon mainetta. Hän rypi satain tappeluitten verissä, mutta hänen hyvä Excaliburinsa aina pelasti hänet hengissä verilöylyistä, vaikka usein pahoin haavoitettunakin. Hänen kasvonsa ruskettuivat pitkillä marsseilla Syyrian paahteessa: hän kärsi nälkää ja janoa; hän kitui vankiloissa, riutui iljettävissä ruttohospitaaleissa. Ja monen monta kertaa hän ajatteli kotiin jääneitä rakkaitaan ja arvaili, oliko kotona kaikki hyvin. Mutta hänen sydämensä sanoi: ole rauhassa, vartioihan veljesi taloasi.
Yhdeksäntoista vuotta sai kuluneeksi; se hyvä sota voitettiin. Gottfried hallitsi Jerusalemissa — kristityt sotajoukot kohottivat ristin lipun Pyhälle haudalle!
Oli iltahämärä. Viisikymmentä harleikkia lähestyi uupuneina tätä linnaa, sillä he kulkivat jalan, ja tomu, jota oli heidän vaatteissaan, osoitti heidän tulleen kaukaa. He kulkivat talonpojan ohi ja kysyivät häneltä, luuliko hän linnasta saavan ruokaa ja vieraanvaraisen yösijan, kristillisen armeliaisuuden nimessä, ja mahtaisiko siveä sisähuoneilveily saada osakseen suosiollisuutta — "sillä", sanoivat he, "tämä näyttelys ei sisällä mitään, joka voisi loukata vaateliaintakaan aistia."
"Pyhän Neitsyen nimessä", vastasi talonpoika, "jos teidän arvonne suvaitsevat, paljon parempi olisi teidän juosta täältä pitkät matkat ilvesirkuksenne kanssa, kuin viedä luitanne tuohon linnaan."