XXI LUKU.
Soma Lago di Lecco — Ajeluretki maaseudulla — Ajurin hämmästyttävä tuttavallisuus — Nukkuva maa — Verisiä pyhättöjä — Pappisvallan sydän ja koti — Jännittävä keskiaikainen tarina — Harlekiinin synnyinseutu — Lähestyessä Veneziaa.
Palatessamme kuljimme laivalla Lago di Leccoa jylhän vuorimaiseman kautta, ohi mökkien ja huvilain, ja astuimme Leccon kaupungissa maihin. Siellä kuulimme, että vaunuilla oli vain kahden tunnin matka Bergamon vanhaan kaupunkiin ja että pääsisimme sinne hyvinkin ajoissa junaan ennättääksemme. Otimme avoimet vaunut ja saimme villityn näköisen puheliaan ajurin ja lähdimme matkaan. Se oli ihanaa. Hevoset olivat nopeat ja tie oli moitteettoman tasaista! Vasemmalla kädellä kohosi korkeita vuoria ja oikealla oli kaunis Lago di Lecco ja aina vähän päästä ropsautti sateen niskaamme. Juuri kun lähdettiin, ajuri poimi kadulta sikarinpätkän, tuuman mittaisen, ja pisti sen suuhunsa. Kun hän oli pitänyt sitä sillä tavalla tunnin verran, ajattelin minä, että sula kristillinen armeliaisuuskin vaati antamaan hänelle tulta. Ojensin hänelle sikarini, jonka juuri olin sytyttänyt, ja hän pisti sen suuhunsa ja pätkän työnsi taskuunsa! En koskaan ole nähnyt tuttavallisempaa miestä. En ainakaan ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi ollut tuttavallisempi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.
Näimme nyt Italian sisäosia. Talot olivat täyttä kiveä eivätkä usein hyvässä kunnossa. Talonpojat ja heidän lapsensa olivat joutilaina, se oli yleisintä, ja aasit ja kanat olivat kuin kotonaan vierashuoneissa ja makuuhuoneissa, eikä niitä häiritty. Vastaamme tuli hitaasti matkaavia torivaunuja, eikä ollut ainoatakaan, jonka ajaja ei olisi maannut tavarainsa päällä sikeässä unessa. Aina, minusta näytti kolmen tai neljän sadan askelen päästä, tulimme jonkun pyhimyksen tai muun pyhätölle — hänen karkeatekoiselle kuvalleen, joka oli tien viereen rakennettu suureen ristiin tai kivipatsaaseen. — Jotkut Vapahtajan kuvista olivat tavallaan kummallisuuksia. Ne esittävät häntä ristiinnaulittuna, kasvot tuskan väänteleminä. Orjantappurakruunun haavoista, auki viilletystä kyljestä, silvotuista käsistä ja jaloista, ruoskitusta ruumiista — hänen olemuksensa joka käden leveydestä juoksi verivirtoja! Tällaisen verisen, kamalan näyn luulisi peloittavan lapset aivan järjiltään. Kuvaan kuului myös eräitä ainutlaatuisia apuneuvoja, jotka lisäsivät sen tepsivää vaikutusta. Nimittäin oikeasta puusta ja raudasta tehtyjä esineitä, jotka oli asetettu kuvan ympärille huomattaviin kohtiin: naulakimppu; vasara, jolla naulataan; sieni; ruoko, johon se kiinnitettiin; etikkakuppi; tikapuut, joilla ristinpuuhun noustiin; keihäs, jolla Vapahtajan kylki lävistettiin. Orjantappurakruunu oli oikeista okasista tehty ja naulattu kiinni pyhään päähän. Joissakuissa italialaisissa kirkkomaalauksissa, vanhain mestarienkin luomissa, on Vapahtajalla ja Neitsyellä hopeaiset tai kullatut kruunut, jotka ovat maalattuun päähän nauloilla kiinnitetyt. Vaikutus on luonnoton ja nurinkurinen.
Siellä täällä näimme tien vieren ravintolain etuseinissä kärsivistä marttyyreista hyvin suurikokoisia karkeita freskoja. Tuskinpa se vain lievensi heidän kärsimyksiään, että olivat noin kömpelösti kuvatut. Olimme pappiuden oikeassa kodissa ja sydämessä — pappiuden ja samalla onnellisen, rattoisan, tyytyväisen tietämättömyyden, taikauskon, alennuksen, köyhyyden, velttouden ja ainaisen pyrkimyksestä vapaan kunnottomuuden kotiliesillä. Ja me sanoimme hartaasti: se sopii näille ihmisille tismalleen; antakaa heidän nauttia niistä, yhdessä muitten eläimien kanssa, ja suokoon taivas, ettei heitä häirittäisi. Me emme kanna kaunaa noita pimittäjiä vastaan.
Kuljimme mitä ihmeellisimpäin, lystillisimpäin vanhain kaupunkien läpi, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan, jotka vielä istuvat syvällä kiinni vanhempain aikain tavoissa ja unelmissa vähääkään aavistamatta, että maailma pyörii ympäri! Ja lisäksi ne eivät vähääkään välittäneet siitä, pyöriikö se ympäri vai seisooko. Heillä ei ole muuta tehtävää kuin syödä ja maata ja maata ja syödä, ja työskennelläkin pikkuisen, jos saavat ystävän olemaan läsnä ja pitämään heitä valveilla. Heille ei makseta palkkaa ajattelemisesta — heille ei makseta palkkaa, jotta he vaivaisivat päätään maailman asioilla. He eivät ole kunnioitettavia kansalaisia — he eivät ole arvon miehiä — he eivät ole oppineita, eivät viisaita eivätkä eteviä kansalaisia — mutta heidän rinnassaan asuu koko heidän pitkän typerän elämänsä ajan rauha, joka käy yli ymmärryksen! Kuinka voivat ihmiset, jotka itseään ihmisiksi sanovat, tyytyä elämään niin syvässä alennuksessa ja olemaan niin onnelliset?
Ajoimme monenkin harmaan vanhan keskiaikaisen linnan ohi, jonka torneista ja sakaroista liehui kuin lippuja, paksuja murattiköynnöksiä; ennen vanhaan niiltä oli liehunut jonkun ristiretkeläisen lippu. Ajuri osoitti yhtä näistä vanhoista linnoista ja sanoi (minä käännän hänen sanansa):
"Näettekö tuon suuren rautakoukun, joka on seinässä juuri tuon sortuvan tornin korkeimman räystään alla?"
Me sanoimme, ettemme nähneet sitä niin kaukaa, mutta että se epäilemättä mahtoi olla siellä.
"No niin", hän sanoi, "siihen rautakoukkuun liittyy eräs legenda. Lähes seitsemänsataa vuotta takaperin tuon linnan omisti jalosukuinen kreivi Luigi Gennaro Guido Alphonso di Genova —"