Saavuimme Veneziaan kahdeksan aikaan illalla ja astuimme Grand Hotel d'Europan ruumisvaunuun. Se nimittäin oli enemmän ruumisvaunun kuin minkään muun näköinen, vaikka se täsmällisemmin puhuen olikin gondola. Ja tämäkö siis oli Venezian kuulu gondola! — se runollinen vene, jossa ennen muinoin ruhtinaalliset kavaljeerit viillettelivät kuutamoisten kanavain vesillä ja katsoivat lemmen kaunopuheliaisuutta patriisilaisten kaunottarien vienoihin silmiin, upean silkkinuttuisen gondolierin soitellessa kitaraansa ja laulaessa niin kuin vain gondolierit osaavat laulaa! Tämäkö kuulu gondola ja tuoko upea gondolieri! — toinen musta, ränstynyt vanha kanootti, jonka keskelle on lyöty hiekanvärinen ruumisvaunun katos, toinen taas avojalkainen renttumainen katupoika, jonka ei olisi pitänyt paljastaa niin paljon vaatteittensa pyhimmästä yleisön uteliaisuudelle. Tuota pikaa, kääntyessään kulman ympäri ja kääntäessään ruumisvaununsa kaameaan ojaan kahden pitkän ja pilviä pitävän asumattoman talorivin väliin, upea gondolieri alkoi laulaa, heimonsa perityille tavoille uskollisena. Kestin sitä vähän aikaa. Sitten sanoin:
"Kuulkaas nyt, Roderigo Gonzales Michel Angelo, olen pyhiinvaeltaja ja muukalainen, mutta minä en aio sallia tunteitani raadeltavan tuommoisella sahanviilauksella kuin tuo on. Jos sitä jatkuu, täytyy jommankumman meistä lähteä uimaan. Eikö siinä jo ole kylläksi, että rakkaimmat unelmani Veneziasta ovat ainaiseksi luhistuneet romanttiseen gondolaan ja upeaan gondolieriin nähden; tämä järjestelmällinen hävitystyö ei saa jatkua; suostun ruumisvaunuun, vastalausein, ja voitte rauhassa antaa airutlippunnekin liehua, mutta tahdon vannoa synkän ja verisen valan, että te ette saa laulaa."
Aloin tuntea, että laulun ja historian vanha Venezia. oli ainaiseksi ollut ja mennyt. Mutta minä hätäilin liiaksi. Muutaman minuutin kuluttua teimme kauniin käännöksen ja tulimme Canale Grandeen, ja kuutamon lauhassa valossa näimme edessämme runouden ja tarun Venezian. Aivan veden rajasta kohosi uljaita marmoripalatseja pitkät rivit; gondoloita liukui sukkelaan sinne ja tänne ja katosi äkkiä aavistamattomiin portteihin ja soliin; kivisillat loivat varjonsa kimaltelevien aaltojen poikki. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, mutta kaikkialla vallitsi samalla jonkinlainen vaitiolo, salainen hiljaisuus, joka johti muistoon palkattujen murhamiesten ja lemmenseikkailijain salaiset hommat; ja puoleksi kuutamon säteiden verhoamana, puoleksi salaperäisissä varjoissa näyttivät tasavallan uhkaavat vanhat kartanot siltä kuin olisivat ne vainunneetkin tämmöisiä yrityksiä juuri tällä samaisella hetkellä. Soitantoa virtasi vetten yli — Venezia oli täydellinen.
Se oli kaunis taulu — sangen vieno ja unelmoiva ja kaunis. Mutta mitä oli tämä Venezia verrattuna sydänyön Veneziaan? Ei mitään. Vietettiin juhlaa — suurta juhlaa jonkun pyhimyksen muistoksi, joka oli kolmesataa vuotta takaperin ollut avullisena koleraa torjumassa, ja koko Venezia oli vesillä liikkeellä. Se ei ollut mikään joutavanpäiväinen homma, venezialaiset eivät nimittäin tienneet, kuinka pian he ehkä uudelleen voisivat tarvita pyhimyksen apua, koleran parhaillaan kaikkialla levitessä. Laajalle aukealle — lieneekö ollut kolmannesmailia leveä ja kahta pitkä — oli kokoontunut parituhatta gondolaa ja jokaisessa riippui kahdesta kymmeneen, kahteenkymmeneen ja kolmeenkinkymmeneen värilliseen lamppuun ja niissä oli neljästä kahteentoista henkeen. Näitä väritulia oli niin pitkältä kuin silmä kantoi yhdessä rykelmässä — se oli kuin laaja puutarha monivärisine kukkineen, sillä erotuksella vain, etteivät nämä kukat olleet hetkeäkään alallaan. Ne sujuivat herkeämättä edes takaisin, sekaantuivat toisiinsa, ne houkuttelivat katsojan koettamaan, voisiko hän seurata niiden sotkuista liikehtimistä, kunnes hänen päänsä meni aivan pyörälle. Siellä täällä suurella uholla pakeneva raketti valaisi voimakkailla punaisilla, viheriäisillä ja sinisillä valoillaan häikäisevän kirkkaasti ympärillään olevat veneet. Jokainen gondola, joka ui ohitsemme koukerojen, pyramidien ja kehäin muotoon ripustettuine lamppuineen ja valaisi allaan nuorten ja hienotuoksuisten ja suloisten olioitten kasvoja, oli kuin taulu. Ja noiden tulien kuvastuksetkin, jotka venyivät niin pitkiksi, hoikiksi, lukemattomiksi, niin monivärisiksi, vääntyneiksi ja kurttuisiksi aaltojen vaikutuksesta, muodostivat taulun, ja taulun, joka oli lumoavan kaunis. Jos kuinka monta nuorten naisten ja herrain seuruetta kulki ohi uhkeasti koristelluissa juhlagondoloissaan ja söi aluksellaan illallista, jota hännystakilliset, valkoliinaiset pikentit tarjosivat, ja pöydät olivat koristellut kuin hääateriaan. Vierashuoneista oli otettu kalliit pallolamput ja pitsi- ja silkkiuutimet arvatenkin samasta paikasta. Olipa otettu mukaan pianotkin ja kitarat ja soiteltiin ja lauleltiin oopperoita, jota kaikkea etukaupunkien ja takakujain plebeijimäiset paperilamppu-gondolat keräytyivät töllistelemään ja kuulemaan.
Soitantoa oli kaikkialla — kuoroja, jouhisoittokuntia, torvisoittokuntia, huiluja, kaikkea. Minut ympäröi semmoinen musiikin, loiston ja sulon paljous, että sama henki valtasi minutkin ja minäkin lauloin sävelen. Mutta kun huomasin muitten gondolain liukuneen pois ja oman gondolierini juuri aikovan hypätä mereen, niin vaikenin.
Juhla oli suurenmoinen. Sitä jatkettiin kaiken yötä, eikä minulla ole milloinkaan ollut hauskempaa kuin tämän menon kestäessä.
Mikä lystikäs vanha kaupunki tämä Adrianmeren kuningatar on! Kapeita katuja, laajoja synkkiä marmoripalatseja, vuosisatain jäytämäin huurujen mustuttamia ja kaikki osaksi veteen vaipuneita; kuivaa maata ei näkyvissä missään eikä jalkakäytäviä, mitä kannattaisi mainita. Jos tahdotte lähteä kirkkoon, teatteriin tai ravintolaan, täytyy teidän ottaa gondola. Tämä mahtaa olla raajarikkojen paratiisi, sillä täällä ihminen ei toden totta jalkojaan tarvitse.
Päivän tai pari kaupunki muistutti siihen määrään tulvan yllättämää Arkansasin kaupunkia, sen virtaamaton vesi kun huuhtoi aivan talojen kynnyksiä ja akkunain alla kun oli kimpuittain kiinnikytkettyjä veneitä ja toisia kiiteli solissa ja kujissa edes takaisin, etten minä tahtonut päästä siitä vaikutelmasta, että tämä olikin kevättulva ja että vesi muutaman viikon kuluttua alenisi, jättäen taloihin likaiset korkeat vesiviivat ja kadut täyteen liejua ja ryönää.
Päivän häikäisevässä valossa Venezia ei ole kovinkaan runollinen, mutta kuun säälivässä valossa sen haalistuneet palatsit ovat jälleen valkoiset, niiden ränstyneet kuvanveistokset varjojen verhoissa ja vanha kaupunki näyttää uudelleen sen suuruuden kruunaamalta, joka siinä vallitsi viisi vuosisataa takaperin. On sen vuoksi helppo mielessään kuvitella näille hiljaisille kanaville sulkatöyhtöisiä kavaljeereja ja kauniita naisia — Shylockeja gabardiinikauhtanoissaan, sandaalit jalassa, lainaamassa rahoja kauppaylimysten rikkaita laivalasteja vastaan — Othelloja ja Desdemonoja, Jagoja ja Roderigoja — uljaita laivastoita ja voitokkaita, sodista palaavia legioonia. Kavalassa auringonpaisteessa sitä vastoin näemme Venezian rappeutuneena, sortuneena, köyhtyneenä ja kaupattomana — unohdettuna ja pienimmänkin merkityksensä menettäneenä. Vain kuutamossa neljätoista suuruuden vuosisataa yhä verhoovat sitä kunniallaan, ja silloin se jälleen on ruhtinaallisin maailman kansoista.
Entä mitä haluaisi Veneziassa ensiksi nähdä? Tietysti Huokausten sillan ja sitten San Marcon kirkon ja suuren torin, pronssihevoset ja San Marcon kuulun leijonan.