Aikomuksemme oli mennä Huokausten sillalle, mutta satuimmekin ensin joutumaan doogin palatsiin — rakennukseen, jolla tietysti on suuri sija Venezian runoudessa ja traditioissa. Vanhan tasavallan senaatin huoneessa katselimme silmämme uuvuksiin Tintoretton ja Paolo Veronesen historiallisia maalauksia, joita oli eekerikaupalla, mutta ei mikään tehnyt meihin niin voimallista vaikutusta kuin eräs seikka, joka voimakkaasti vaikuttaa kaikkiin muukalaisiin — musta neliö erään muotokuvakokoelman keskellä. Suuren hallin keskellä oli pitkässä rivissä Venezian doogien muotokuvat (kunnianarvoisia ukkoja, joilla oli valkoiset rinnalle valuvat parrat, sillä kolmestasadasta tähän virkaan vaalikelpoisesta senaattorista vanhin tavallisesti valittiin doogiksi) ja kunkin alle oli kiinnitetty ansiokirjoitus — kunnes tulitte siihen paikkaan, missä Marino Falieron kuvan pitäisi olla, mutta se oli tyhjä ja musta — tyhjä, lukuunottamatta lyhyttä kirjoitusta, joka ilmoittaa kavaltajan rikoksensa palkaksi kärsineen kuoleman. Tuntui julmalta, että tämä säälimätön kirjoitus vielä saa huutaa julki katkeraa vihaansa, onnettoman raukan jo maattua haudassaan viisisataa vuotta.

Jättiläisten portaitten päässä, jossa Marino Falieron pää lyötiin poikki ja jossa doogit ennen muinoin kruunattiin, osoitettiin kiviseinässä kahta rakoa — kahta viattoman näköistä, mitään merkitsemätöntä aukkoa, jotka eivät koskaan olisi herättäneet vieraan huomiota — mutta ne ne siitä huolimatta olivat nuo kamalat Leijonan kidat! Päät on viety (ranskalaiset hakkasivat ne poikki pitäessään Veneziaa hallussaan), mutta nämä olivat kurkut, joihin nimettömät henkilöt pistivät vihamiehiään vastaan ilmiantojaan yön pimeydessä, saaden siten monen viattoman miehen kulkemaan Huokausten sillan poikki ja laskeutumaan luolaan, johon joutunut ei voinut toivoa sen koommin näkevänsä auringon valoa. Tämä tapahtui niinä vanhoina aikoina, jolloin patriisit yksin hallitsivat Veneziaa — yhteisellä kansalla ei ollut ääntä, ei äänioikeutta. Patriiseja oli tuhatviisisataa; näistä valittiin kolmesataa senaattoria; senaattoreista valittiin doogi ja kymmenenneuvosto ja salaisella äänestyksellä nuo kymmenen valitsivat omasta keskuudestaan kolmen neuvoston. Nämä kaikki siis olivat hallituksen urkkijoita ja jokainen urkkija oli itsekin urkinnan alainen — ihmiset puhelivat Veneziassa kuiskaten, eikä kukaan luottanut naapuriinsa — ei aina edes omaan veljeensä. Ei kukaan tiennyt, kutka kolmen neuvostoon kuuluivat — ei edes senaatti, ei edes doogi; tämän pelätyn tuomioistuimen jäsenet kokoontuivat yön pimeydessä erikoiseen huoneeseensa naamioituina ja kiireestä kantapäähän veripunaisiin kaapuihin puettuina eivätkä tunteneet toisiaankaan muuta kuin äänestä. Heidän velvollisuutensa oli tuomita pahat valtiolliset rikokset eikä heidän tuomiostaan voitu vedota. Nyökkäys pyövelille riitti. Tuomittu vietiin erään salin ja oven kautta katetulle Huokausten sillalle, sillan poikki vankiluolaansa ja kuolemaan. Ainoa, joka tällä matkalla sai nähdä hänet, oli hänen saattajansa. Jos jollakulla siihen aikaan oli vihollinen, ei hänen tarvinnut kuin pistää Leijonan kitaan kolmen neuvostolle ilmianto: "Tuo mies juonii hallitusta vastaan." Elleivät nuo pelätyt kolme löytäneet todistusta, niin kymmenessä tapauksessa yhdestätoista he kuitenkin tavalla tai toisella hukuttivat hänet vielä tavallistakin vaarallisempana konnana, hänen juoniaan kun oli mahdoton saada selville. Naamioidut tuomarit ja naamioidut pyövelit, joilla oli rajaton valta, joiden tuomiosta ei voitu vedota, eivät tuona kovana, julmana aikana tunteneet lempeyttä epäilemiänsä henkilöitä kohtaan, vaikk'eivät voineetkaan syyllisiksi osoittaa.

Kuljimme kymmenen neuvoston salin läpi ja astuimme sitten kolmen neuvoston kamalaan koppiin.

Pöytä, jonka ympärillä he olivat istuneet, oli vielä paikallaan ja samoin sijat, joissa naamioidut urkkijat ja pyövelit olivat ennen seisoneet, kylminä, suorina ja vaieten, kunnes saivat verikäskyn ja sitten sanaa sanomatta kuin järkähtämättömät koneet lähtivät pois käskyä täyttämään. Seinille maalatut freskot vastasivat kammottavassa määrässä paikan merkitystä. Palatsin kaikissa muissa saleissa, halleissa ja suurissa virastohuoneissa loistivat katot ja seinät kultauksista, ne oli kaunistettu taidokkailla kuvanveistoksilla ja uljaat maalaukset esittivät Venezian sotavoittoja, venezialaisten esiintymistä ulkomaitten hoveissa, ja pyhän Neitsyen, ihmisten Vapahtajan ja rauhan evankeliumin ensimmäisten saarnaajain kuvat loivat kaiken yli pyhyyden hohteen — mutta täällä kohtasi sitä kaameampi vastakohta, paljaita kuoleman ja kamalain kärsimysten esityksiä! — Ei sitä elävää olentoa, joka ei olisi kidutuksen tuskissa väännellyt, ei sitä vainajaa, joka ei olisi ollut veren tahraama, haavoihin lyöty, niiden tuskain tuivertama, jotka olivat siltä hengen vieneet!

Palatsista ei synkkään vankilaan ole kuin yksi askel — melkein voisi hypätä välillä olevan kapean kanavan poikki. Toisen kerroksen tasalla kulkee sen poikki Huokausten jykevä kivisilta — silta, joka oikeastaan on katettu tunneli — on mahdoton nähdä niitä, jotka sen yli kulkevat. Se on pitkittäin kahtia jaettu, toista puolta kulkivat ne, joilla ennen vanhaan oli lievät tuomiot, toista puolta synkkinä ne kovaonniset, jotka nuo kolme olivat tuominneet vankikomeroissa kurjuudessa riutumaan ja ainaiseksi unohtumaan, taikka äkilliseen salaperäiseen kuolemaan. Syvällä vedenpinnan alapuolella saimme savuavain soihtujen valossa nähdä ne kosteat, paksuseinäiset kopit, joissa yksinäisen vankeuden pitkällinen kurjuus oli loppuun jäytänyt monenkin ylpeän patriisin elämän — pimeässä, ilman, kirjain puutteessa; alastomana, ajelemattomana, kampaamattomana, täynnään syöpäläisiä; hyödytön kieli tehtävänsä unohtaen, ilman ketään, kenen kanssa puhuisi; elämän päivät ja yöt ilman huomattavaa rajaa, aika hukkuen ainaiseen tapauksettomaan yöhön, kaukana kaikista rattoisista äänistä, haudan hiljaisuuteen kätkettyinä, voimattomain ystäväin unohtamana ja uhrin kohtalo heille ainiaan synkkänä arvoituksena, menettäen lopulta oman muistinsa, tietämättä edes lopulta sitä, kuka hän oli tai kuinka hän sinne tuli, syöden leipäpalan ja juoden veden, jotka näkymätön käsi koppiin työnsi, ja vaivaamatta lopulta enää riutunutta mieltään toiveilla, pelolla, epäilyksillä ja vapauden kaiholla, lakaten riipustamasta seinille turhia rukouksia ja valituksia, joita ei kukaan, ei edes hän itse saattanut nähdä, ja alistuen vihdoin toivottomaan välinpitämättömyyteen, jaarittelevaan lapsellisuuteen ja hulluuteen! Monen monta tämmöistä sydäntä särkevää kohtaloa nämä seinät voisivat kertoa, jos niillä olisi puhelahja.

Pienessä lähellä olevassa käytävässä meille näytettiin, mihin monikin vanki, komeroissa viruttuaan, kunnes kaikki muut kuin hänen vainoojansa olivat hänet unhottaneet, oli tuotu, minkä jälkeen naamioidut pyövelit hänet kuristivat tai neuloivat säkkiin, pienestä akkunasta työnsivät veneeseen ja yön pimeydessä veivät johonkin etäiseen paikkaan sinne hukuttaakseen.

Tapana oli katsojille näyttää kidutuskojeet, joilla kolmen neuvoston oli tapana syytetyistä kiristää salaisuuksia — katalia koneita peukaloiden ruhjomiseksi, jalkapuu, jossa vanki istui liikkumattomana veden tippa tipalta pudotessa hänen päällänsä, kunnes kidutus kävi yli sen, mitä ihmisluonto saattoi kestää, ynnä pirullinen teräskoje, johon vangin pää pantiin kuin pommin sisään ja ruuvilla hitaasti ruhjottiin. Siinä oli vielä tahroja verestä, jota ennen muinoin oli sen liitoksista vuotanut, ja sen toisella puolella oli pykälä, jolle kiduttaja laski kyynärpäänsä, voidakseen mukavammin kumartaa alas korvansa kuulemaan kojeen sisässä tuhoutuvan kärsijän voihkinaa.

Tietysti kävimme katsomassa Venezian vanhan suuruuden kunnianarvoisinta muistomerkkiä, San Marcon tuomiokirkkoa, jonka kivilaskoksia plebeijien ja patriisien jalat tuhatkunnan vuotta ovat kuluttaneet. Se on kokonaan rakennettu kallisarvoisista, Itämailta tuoduista marmoreista — kotoista ei sen sommittelussa ole mitään. Vanhuuttaan harmaiden traditioittensa vuoksi se on mitä syvimmän mielenkiinnon esine välinpitämättömimmällekin muukalaiselle, ja tässä mielessä se viehätti minuakin; mutta ei sen enempää. En voinut haltioitua sen karkeista mosaiikeista, sen epäkauniista bysantilaisesta tyylistä enkä sen viidestäsadasta omituisesta sisäpilarista, jotka ovat yhtä monesta etäisestä kivilouhoksesta. Kaikki oli lopen kulunutta — jokainen kivilohkare oli sileä ja melkein muodoton kätten ja hartiain hankauksesta, kaikkien noitten lukemattomain tyhjäntoimittajain, jotka kuluneina vuosisatoina ovat täällä hartaina vetelehtineet ja kuolleet ja menneet helv— ei, minä vain tarkoitan: kuolleet.

Alttarin alla lepäävät Pyhän Markuksen luut — ja Mattheuksen, Luukkaan ja Johanneksen niinikään, sen mukaan kuin olen kuullut. Venezia kunnioittaa näitä pyhiä jäännöksiä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Neljätoista vuosisataa on Pyhä Markus ollut sen suojeluspyhä. Kaikki mitä kaupungissa on, näyttää saaneen hänestä nimensä tai saaneen muuten nimen, joka jollain tavalla liittyy häneen. Se näyttää olevan idea. Venezian toiveitten kaikkein korkein päämäärä näyttää olevan hyvä sopu Pyhän Markuksen kanssa. Pyhällä Markuksella sanotaan olleen kesy jalopeura, jonka keralla hän matkusti — ja kaikkialle, minne Pyhä Markus meni, sinne seurasi ehdottomasti jalopeurakin. Se oli hänen suojelijansa, ystävänsä, kirjastonhoitajansa. Ja niinpä on San Marcon siivellinen jalopeura, jolla on avoin piplia käpälänsä alla, tässä kuulussa vanhassa kaupungissa suosituimpia tunnuskuvia. San Marcon suurella aukiolla se luo varjoa Venezian vanhimman pylvään päästä alla tunkeilevain vapaitten kansalaisten päälle, ja on tehnyt samoin jo monta pitkää vuosisataa. Siivekkään leijonan tapaa kaikkialla — eikä luultavasti täällä, missä siivekäs jalopeura on, tarvitse mitään pahaa pelätä.

Pyhä Markus kuoli Egyptissä, Aleksandriassa. Luullakseni marttyyrinä. Mutta se ei millään tavalla kuulu legendaani. Siihen aikaan kun Venezian kaupunki perustettiin — noin neljäsataaviisikymmentä vuotta jälkeen Kristuksen — (Venezia on paljon nuorempi kuin mikään muu Italian kaupungeista) — kuuli muuan pappi enkelin hänelle unessa sanovan, ettei kaupunki koskaan kohoisi kansain kesken suureen mahtiin, ennenkuin Pyhän Markuksen jäännökset tuotaisiin Veneziaan. Pyhimyksen ruumis oli anastettava, tuotava kaupunkiin ja suurenmoinen kirkko rakennettava sen päälle. Sinä päivänä, jona venezialaiset sallisivat siirtää pyhimyksen pois uudesta leposijastaan, olisi Venezia häviävä maan päältä. Pappi kertoi unensa ja Venezia ryhtyi paikalla toimiin hankkiakseen pyhimyksen ruumiin. Retkikunta toisensa jälkeen yritti, mutta ei menestynyt. Siitä huolimatta tuumasta ei luovuttu neljäänsataan vuoteen. Lopulta se onnistui sotajuonen avulla, vuonna kahdeksansataa ynnä niin ja niin paljon lisää. Erään venezialaisen retkikunnan komentaja pukeutui valepukuun, varasti luut, erotti ne toisistaan ja kätki silavalla täytettyihin astioihin. Mahometin uskonnon tunnustajat kauhistuvat kaikkea, mitä vain siasta saadaan, ja kun siis upseerit kaupungin porteilla pidättivät kristityn, eivät he muuta kuin katsahtivat hänen kallisarvoisiin vasuihinsa, kääntääkseen sitten paikalla pois nokkansa saastaisesta silavasta ja laskeakseen hänet menemään menojaan. Jo monet ajat oli suuri tuomiokirkko pyhiä luita odottanut, ja nyt ne vihdoinkin voitiin haudata sen holveihin. Näin Venezia saattoi olla hyvässä turvassa ja tulevaisuudestaan varma. Vielä tänä päivänä luulee Veneziassa moni, että jos tämä pyhä tomu varastettaisiin ja vietäisiin pois, katoisi tämä vanha kaupunki kuin uni ja sen perustukset ainaiseksi hautaantuisivat muistamattomaan mereen.