XXIII LUKU.
Kuulu gondola — Gondolan epärunollinen puoli — Pyhän Markon suuri tori ja siivekäs leijona — Keikarit meillä ja muualla — Suurten vainajain hautoja — Letkaus "vanhoille mestareille" — Oppaamme — Salaliitto — Jälleen liikkeellä.
Venezialainen gondola on liukuvassa liikunnossaan vapaa ja siro kuin käärme. Se on kahdesta- kolmeenkymmeneen jalkaan pitkä ja kapea ja syvä kuin kanootti. Sen terävä keula ja perä kaartavat vedestä ylöspäin kuin uuden kuun sakarat, kaaren jyrkkyys vain hieman lievennettynä.
Keula on koristettu teräskammalla sotatapparoineen, jotka joskus uhkaavat katkaista kahtia ohi kulkevan veneen, mutta eivät sitä kuitenkaan milloinkaan tee. Gondola on mustaksi maalattu, syystä että Venezian loistoaikana gondolat alkoivat olla liian prameat, minkä vuoksi senaatti päätti, että kaikesta tästä koreilusta täytyi tulla loppu ja velvoitti kaikki käyttämään vakavaa korutonta mustaa. Jos totuus tulisi tunnetuksi, saataisiin epäilemättä nähdä, että rikkaat plebeijit alkoivat herättää liian suurta huomiota patriisien joukossa Suurella kanavalla, minkä vuoksi he kaipasivat terveellistä nolausta. Pyhän entisyyden ja sen muistojen kunnioittaminen pitää tätä kolkkoa muotia voimassa yhä vielä, vaikk'ei pakkoa olekaan. Jääköön vain minun puolestani. Se on surun väri, Venezia suree.
Veneen perä on kannellinen ja kannella gondolieri seisoo. Hänellä on vain yksi airo — pitkälapainen tietysti, sillä hän seisoo melkein suorana. Oikeanpuolisessa laidassa on puinen hanka, puoltatoista jalkaa pitkä, toisessa syrjässä kaksi matalaa kuoppaa, toisessa yksi. Tätä hankaa vastaan gondolieri airollaan ponnistaa, muuttaen sen milloin hangan toiselle, milloin sen toiselle puolelle, tai laskien sen johonkin kuopista, miten ohjaaminen kulloinkin vaatii — ja miten maailmassa hän voi huovata ja pysäyttää, kiidättää suoraan eteenpäin tai äkkiä kiepahtaa nurkan ympäri ja saada airon pysymään näissä vähäpätöisissä pykälissä, se on minulle arvoitus ja ainaisen mielenkiinnon aihe. Pelkäänpä katselevani enemmän gondolierin ihmeteltävää taitoa kuin palatseja kuvanveistoksineen, joiden keskellä kuljemme. Hän viilettää kulman ohi niin tarkkaan, silloin tällöin, tai sivuaa toisen gondolan niin läheltä, ettei siihen jää hiuskarvankaan vertaa tyhjää tilaa ja että hermojani karmii aivan kuin likaisen pyörän raapaistessa kylkeeni. Mutta kaikki laskunsa hän tekee täsmällisimmällä tarkkuudella ja puikkelehtii kaikkein vilkkaimmankin venevilinän läpi huolettoman luottavasti kuin paras pika-ajuri Broadwayn pahimmassa sekasorrossa. Erehdy hän ei koskaan.
Toisinaan kiidämme suuria kanavia sitä luikua, ettemme joudu kuin vilaukselta näkemään talojen ovia, ja etukaupunkien pimeissä kujissa taas vakaannumme juhlallisuuteen, kuten hiljaisuuteen, homeeseen, happanevaan veteen, kiinni tavoitteleviin vesikasveihin, autioihin taloihin ja paikan yleiseen elottomuuteen sopii, ja liikumme vakavan mietiskelyn henkeen.
Gondolieri on maalauksellinen veitikka, vaikk'ei hänellä olekaan satiinijakkua, sulkalakkia eikä silkkikaatioita. Hänen ryhtinsä on uljas; hän on notkea ja sukkela; kaikki hänen liikkeensä ovat suloa täynnään. Kun hänen pitkä aironsa ja kaunis vartalonsa perässä olevalla korkealla seisontapaikalla kuvautuvat iltataivasta vastaan, on siinä kuva, joka ulkomaalaisen silmälle on sangen uusi ja mieleen painuva.
Istumme hytissä pehmeillä patjoilla, uutimet syrjään vedettyinä, ja polttelemme tai luemme tai katselemme ulos ohi viliseviä veneitä, taloja, siltoja, ihmisiä ja nautimme tästä paljon enemmän kuin kotonamme nupukivikaduillamme reutovissa vaunuissa. Tämä on sujuvinta, miellyttävintä kulkua, mitä olemme milloinkaan kokeneet.
Mutta kummalta — kovin kummalta — näyttää, kun venettä käytetään yksityisten vaunujen tavoin. Näemme liikemiesten tulevan talonsa ovelle ja astuvan gondolaan, eikä ajurinvaunuun, ja lähtevän sillä konttoriinsa.
Näemme visiitillä käyväin nuorten naisten seisovan eteisen ovella ja nauravan ja suutelevan toisiaan erotessaan ja heiluttelevan viuhkaansa ja sanovan: "Tule pian — tulekin — olet taas ollut niin häijy kuin suinkin — et tiedäkään, kuinka äiti on sinua ikävöinyt — ja me kun olemme muuttaneet uuteen taloon, ah, kuinka hieno se on! — niin lähellä postitoimistoa ja kirkkoa, ja Nuorten Miesten Kristillistä Yhdistystä; ja me kalastamme ja olemme vallattomia ja uimme kilpaa takapihassa — ah, sinun täytyy tulla — mikä matka tämä nyt on, ja jos tulet ensin San Marcon ohi ja Huokausten sillan ali ja sitten oikaiset kujan poikki Santa Maria dei Frarin kirkolle ja siitä Suureen Kanavaan, niin ei ole vähääkään virtaa — tule nyt, Sally Maria — hyvästi, kultaseni!" ja sitten tuo pikku humpuuki sipsuttaa alas portaita, hyppää gondolaan ja sanoo puoliääneensä: "Ikävä vanha hupakko, minä toivon, että hän ei tule!" ja mennä pyyhkäisee pois nurkan ympäri; ja toinen tyttö mäjäyttää kiinni ulko-oven ja sanoo: "Hyvä, tuosta kiusankappaleesta nyt ainakin pääsi — mutta luultavasti minun kuitenkin täytyy käydä heillä — väsyttävä nenäkäs houkka!" Ihmisluonto näyttää olevan aivan samanlainen kaikkialla maailmassa. Näemme arastelijanuorukaisen, silkkiviiksisen, runsastukkaisen, jonka aivokoppa on yhtä tyhjä kuin hänen pukunsa on hieno, näemme hänen laskevan hänen isänsä talolle, käskevän ajuriaan viskaamaan veden ja odottamaan, pelokkaasti lähtevän portaita nousemaan ja kohtaavan "vanhan herran" aivan kynnyksellä! — kuulemme hänen kysyvän, millä kadulla uusi brittiläinen pankki on — ikäänkuin hän olisi sitä varten tullut — ja sitten loikkaavan takaisin veneeseensä ja livistävän tiehensä, pelkurimainen sydän aivan saappaissaan! — näemme hänen tuota pikaa hiipivän takaisin kulman takaa, raottaen uutimiaan vanhan herran katoavaa gondolaa kohti, ja ulos luikkii hänen Susannansa, parvi pieniä italialaisia hyväilysanoja huulilta lepatellen, ja lähtee hänen kanssaan ajelemaan vetisiä katuja kohti Rialtoa.