"Hotel d'Europe!"
Siinä oli kaikki italiankieli, mitä taisin, enkä edes ollut varma siitä, oliko se italiaa vaiko ranskaa. Sotamiehet töllistelivät tyhmännäköisinä toisiaan ja minua ja pudistelivat päätään ja ottivat minut haltuunsa. Sanoin, että minä tahdoin mennä kotia. He eivät ymmärtäneet minua. He veivät minut vahtihuoneeseen ja kopeloivat minut, mutta eivät löytäneet minusta kapinahankkeita. Löysivät vain pienen saippuanpalan (meillä on nyt aina saippua matkassamme), ja annoin sen heille lahjaksi, nähdessäni heidän pitävän sitä harvinaisuutena. Ho'in vain edelleenkin Hotel d'Europe ja he edelleenkin ravistelivat päätään, kunnes vihdoin eräässä nurkassa torkkuva nuori sotamies havahtui ja sanoi jotain. Hän sanoi tietävänsä, missä se hotelli oli, niin luulen, koska vahtiupseeri lähetti hänet minun matkaani. Käyskentelimme satakunnan tai sataviisikymmentä mailia, minusta tuntui, kunnes hän eksyi. Hän kääntyi yhtäänne, kääntyi toisaanne ja lopulta heitti koko etsimisen ja viittaili minulle, että hän alkoi lopun aamusta yrittää löytäisikö takaisin kaupunginportille. Siinä samassa minuun iski, että vastapäätä kadun toisella puolella oleva talo näytti tutulta. Se olikin hotelli!
Se oli minulle onni, että siellä sattui olemaan sotamies, joka tiesi edes sen verran kuin tämä tiesi. Sanottiin nimittäin hallituksen noudattavan semmoista politiikkaa, että se herkeämättä siirtelee sotaväkeä paikasta toiseen ja maalta kaupunkiin, jotteivät miehet tutustuisi rahvaaseen ja alkaisi laiminlyödä velvollisuuksiaan ja kutoisi ystäviensä kanssa juonia ja salaliittoja. Kokemukseni Firenzessä olivat enimmäkseen ikäviä. Siirryn toiseen asiaan.
Pisassa kiipesimme kummimman rakennuksen päähän, mitä maailmassa on — Vinon tornin. Se on, kuten jokainen tietää, sadankahdeksankymmenen jalan vaiheille korkea — ja minä pyydän saada huomauttaa, että satakahdeksankymmentä jalkaa on melkein yhtä paljon kuin neljä tavallista kolmenkertaista taloa päällekkäin pantuna, ja se on sangen huomattava korkeus mille tasapaksulle tornille tahansa, vaikkapa se seisoo aivan pystyssäkin — mutta tämä kun on enemmän kuin kolmetoista jalkaa kallellaan pystysuorasta. Se on seitsemänsadan vuoden vanha, mutta ei historia sen enempää kuin perimätietokaan kerro, rakennettiinko se semmoiseksi kuin se on tahallaan, vai onko yksi sivu vajonnut. Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että se koskaan olisi seisonut pystyssä. Se on marmorista rakennettu. Ilmava ja kaunis rakennus se on, ja kutakin sen kahdeksasta kerroksesta ympäröivät uurretut pilarit, toiset marmorista, toiset graniitista. Niiden korinttolaiset kapiteelit olivat kauniit uusina. Se on kellotorni ja päässä riippuu yhä vielä vanhanaikainen kellosoitto. Tornin sisäpuolella kiertävät portaat ovat pimeät, mutta nouseva kuitenkin aina tietää, kummalla puolella tornia hän kulloinkin kulkee, hän kun aina säännöllisesti kaartaa porraskäytävän toiselta puolelta toiselle sen mukaan kuin torni nousee tai laskee. Toiset porraskivistä ovat kuluneet vain toisesta päästä; toiset vain toisesta päästä; toiset vain keskeltä. Kun tornin päästä katsoo alas tornin sisustaan, tuntuu siltä kuin katsoisi alas kallellaan olevaan kaivoon. Köysi, joka riippuu yläpäästä aivan keskeltä, koskee seinään, ennenkuin pohjaan ennättää. Päässä kun seisoo, niin ei tunnu kovinkaan hyvältä katsella alas korkealta puolelta; mutta kun vatsallaan ryömii alemman puolen reunalle ja koettaa kurkottaa kaulansa niin pitkälle, että näkee tornin juuren, niin karmii se nahkaa ja hetkiseksi saa katsojan vakuutetuksi siitä, kaikesta hänen filosofiastaan huolimatta, että rakennus juuri kaatuu. Hoidatte itseänne sangen huolellisesti kaiken aikaa sen typerän vaikutelman lumoissa, että vaikkei se kaatuisikaan, niin riittää teidän hiukkasenne painoa sen kaatamaan, ellette hyvin huolellisesti katso, miten liikutte.
Duomo, joka on aivan vieressä, on Euroopan kauneimpia tuomiokirkkoja. Se on kahdeksansadan vuoden ikäinen. Sen suurenmoisuus on elänyt kauemmin kuin se erinomainen kaupan kukoistus ja valtiollinen mahti, jotka tekivät sen välttämättömäksi tai paremminkin mahdolliseksi. Köyhyyden, rappeutumisen ja raunioiden ympäröimänä se kouraantuntuvammin kuin mitkään kirjat antaa meille käsityksen Pisan muinaisesta suuruudesta.
Kastekirkko, Battisterio, joka on Vinoa tornia muutaman viikon vanhempi, on komea rotunda, valtavan suuri ja kallis rakennus. Siinä riippuu lamppu, jonka säännöllisestä heilumisesta Galilei sai aatteen heilurin rakentamiseen. Se näytti kylläkin vähäpätöiseltä siihen verraten, kuinka valtavasti se laajensi tieteen ja mekaniikan aloja. Asioita aprikoidessani sen suggeroivassa läheisyydessä olin näkevinäni hurjistuneen universumin heiluvia kiekkoja, tämän alallisen isän työskenteleviä lapsia. Sillä näytti olevan jokin älyllinen ilme olennossaan, ikäänkuin se olisi tiennyt, ettei se ollutkaan oikeastaan lamppu; vaan että se oli heiluri; valepukuinen pendeli omia syvämietteisiä ihmeteltäviä ja selittämättömiä tarkoituksiaan varten, eikä suinkaan mikään tavallinen heiluri, vaan vanha alkuperäinen heiluripatriarkka — maailman Aatami heiluri.
Battisterion ihmeitä on kaiku, joka on ihanin kaikista kaiuista, mistä olemme lukeneet. Opas lauloi kaksi yhteen sointuvaa ääntä, joiden väliä oli puolen oktaavin verta; kaiku vastasi mitä lumoavimmalla, soinnukkaimmalla, rikkaimmalla sulosointujen sekoituksella, mitä kuvitella saattaa. Se oli kuin urkujen pitkä akordi, etäisyyden määrättömiin vienontama. Ehkä tätä asiaa liioittelen, mutta jos niin teen, on syy korvani — ei kynäni. Kuvaan muistoa — ja muistoa, jonka säilytän kauan.
Vanhan ajan omituinen uskonnollinen hartaus, joka enemmän luotti uskonharjoituksen ulkonaisiin muotoihin kuin sydämen valppaaseen vartioimiseen syntisiä ajatuksia vastaan ja kätten varjelemiseen syntisiltä teoilta ja joka uskoi elottomien esineitten suojeleviin ominaisuuksiin niiden saatua pyhityksen kosketuksesta pyhitettyihin esineihin, esiintyy eräässä Pisan kalmistoista hyvin huomiota herättävällä tavalla. Haudat on kaivettu maahan, joka on ennen vanhaan laivoilla tuotu Pyhästä maasta. Vanhat pisalaiset pitävät hautausta semmoiseen maahan paljon pätevämpänä lunastuksen keinona kuin monta kirkolta ostettua messua ja monen kynttilän pyhitystä Neitsyelle.
Pisaa luullaan noin kolmeatuhatta vuotta vanhaksi. Se oli yksi vanhan Etrurian kahdestatoista suuresta kaupungista, yhteiskunnan, joka on erinomaisesta edistyksestään jättänyt niin monta muistomerkkiä ja niin vähän omaa asiallista määrättyä historiaa. Muuan Pisan muinaisesineitten kauppias antoi minulle vanhanaikaisen kyynelruukun, jonka hän vakuutti olevan kokonaista neljätuhatta vuotta vanha. Se oli löydetty Etrurian erään vanhimman kaupungin raunioista. Hänen sanainsa mukaan se oli ollut jossain haudassa ja sitä oli käytetty niinä ammoisina aikoina, joina Egyptin pyramidit vielä olivat nuoria, Damasko kylä, Abraham jokeltava lapsi, jolloin vanhasta Troijasta ei vielä kukaan ollut untakaan nähnyt, käytetty vastaanottamaan kyynelet, joita oli vuodatettu jonkun perheelle rakkaan omaisen haudalla. Se puhui meille omaa kieltään. Ja hellemmällä paatoksella kuin mitkään sanat sen mykkä kaunopuheliaisuus kantoi kautta vuosisatain pitkän jakson, tuoden meille viestinsä tyhjästä istuimesta, tutuista askeleista, joita ei enää kuulunut kynnyksellä, miellyttävästä äänestä, joka oli keskusteluista hälvennyt, hävinneestä muodosta! viestin, joka meille aina on niin uusi, niin hämmästyttävä, niin kamala, niin aistimia turruttava, ja katso, kuinka, nukkavieru ja vanha se on! Ei valiosanaisinkaan historia olisi voinut kantaa eteemme tuon vanhan unelma-ajan taruja ja haamuja ihmislihaan verhottuina ja inhimillisen myötätunnon lämmittäminä yhtä elävästi kuin tämä pieni tunnoton savenvalajan tuote. Pisa oli keskiajalla tasavalta, jolla oli oma hallituksensa, armeijansa ja laivastonsa ja suuri kauppa. Se oli sotainen valta, joka lippuihinsa ikuisti monta loistavaa tappelua Genovaa ja turkkilaisia vastaan. Sanotaan tässä kaupungissa yhteen aikaan asuneen neljäsataatuhatta ihmistä; mutta valtikka on otettu sen kourasta, sen laivat ja armeijat ovat menneet, sen kauppa kuollut. Sen taistelulippuja peittää vuosisatain tomu, sen torit ovat autiot, se on kutistunut syvälle sortuvain muuriensa sisään ja sen lukuisa väestö on vähentynyt kahteenkymmeneentuhanteen sieluun. Sille ei ole jäänyt kuin yksi asia, mistä ylpeillä, eikä se hyvin paljoa: se on Toscanan toinen kaupunki.
Saavuimme Livornoon siksi ajoissa, että näimme siitä kaikki, mitä halusimmekin, kauan ennenkuin kaupungin portit illaksi suljettiin, ja lähdimme sitten laivaan.