Meistä tuntui, kuin olisimme olleet kotoa poissa kokonaisen aikakauden. Emme olleet ennen täysin älynneetkään, mikä erinomaisen miellyttävä koppi hyttimme sentään olikin; emmekä sitä, kuinka hupaisaa oli istua päivällistä syömässä omassa tuolissaan omassa salongissaan ja tuttavallisesti jutellen ystävien kanssa omalla kielellään. Oi mikä suloinen onni, kun ymmärtää jok'ainoan sanan, mitä sanotaan, ja tietää, että jokainen vastaukseksi lausuttu sana niinikään ymmärretään! Puhuisimme itsemme nyt kuoliaaksi, mutta kuudestakymmenestäviidestä ei ole kuin kymmenen, joiden kanssa puhua. Muut ovat vaelluksella, tuskin edes tiedämme, missä. Emme lähde Livornossa rantaan. Olemme saaneet kylläksemme italialaisista kaupungeista, toistaiseksi, ja paljon mieluummin kuljeskelemme tutulla peräkannellamme ja katselemme tätä etäältä.

Tämän Livornon typerät vallanpitäjät eivät jaksa ymmärtää, kuinka niin suuri höyry kuin meidän voisi tulla Atlantin takaa ilman mitään muuta tarkoitusta kuin palvella herras- ja naisseuraa heidän huviretkellään. Se näyttää liian uskomattomalta. Se heidän mielestään antaa aihetta epäluuloihin. Jotain tärkeämpää täytyy piillä tuon kaiken takana. He eivät jaksa sitä ymmärtää ja halveksivat laivan paperien todistusta. Lopun lopuksi he ovat päättäneet, että me olemme pataljoona valepukuisia kiihoittavia ja verenhimoisia garibaldilaisia! Ja täydessä vakavuudessa he ovat asettaneet tykkiveneen pitämään laivaa silmällä yöt päivät, käskien ryhtyä heti paikalla toimeen, jos huomataan jotain vallankumouksellista liikettä! Ympärillämme kulkee vahtivia poliisiveneitä kaiken aikaa, eikä merimiehen tarvitse muuta kuin pukea punainen paita päälleen, niin on hän vaarassa saada tehdä korttikaalin kanssa tuttavuutta. Nämä poliisit seuraavat perämiehemme venettä rannalta laivaan ja laivasta maalle ja pitävät valppaasti silmällä hänen hämäriä liikehtimisiään. Vielä he vangitsevat hänet, ellei hän ala näyttää naamaa, joka on vähemmän verenvuodatusta, kapinaa ja kiihoitusta. Muutamat matkustajistamme kävivät kaikessa ystävyydessä eilen (kutsuttuina) kenraali Garibaldin luona, ja tämä on paljon vahvistanut niitä hirveitä epäluuloja, joita hallitus hautoo meitä vastaan. Ystävällistä vierailua pidetään vain verisen salaliiton verhona. Nämä ihmiset tulevat läheltä katselemaan, kun uimme meressä laivan vieressä. Mahtanevat luulla, että pohjassa on enemmänkin konnia, joiden kanssa pidämme yhteyttä.

Kuulostaa siltä, että meitä Napolissa luultavasti odottaa karanteeni. Pari kolme meistä ei halua antautua tähän vaaraan. Levättyämme aiomme sen vuoksi ranskalaisella laivalla kulkea Civita Vecchiaan ja sieltä Roomaan ja junalla Napoliin. Junia ei pidetä karanteenissa, olivatpa ne saaneet matkustajansa mistä tahansa.

XXV LUKU.

Vararikkoinen rakentaja — Rautatiekomeutta — Miten täyttää valtion tyhjä kukkaro — Kirkko-äidin uhkeutta — Kirkollista loistoa — Komeutta ja kurjuutta — Yleistä sadattelua — Yhä komeutta — Hyvä sana pappien puolesta — Kaamea Civita Vecchia — Matkalla Roomaan.

Täällä Italiassa on koko joukko semmoista, mitä en ymmärrä — varsinkaan en pysty älyämään sitä, kuinka vararikkoisella hallituksella voi olla tämmöiset palatsimaiset rautatieasemat ja tämmöiset ihmeteltävät maantiet. Tosiaan, nämä viimeksimainitut ovat timantin kovuiset, suorat kuin viivoitin, sileät kuin permanto ja valkoiset kuin lumi. Kun on liian pimeä nähdä mitään muuta, näkee vielä Ranskan ja Italian valkoiset maantiet. Ja ne ovat niin puhtaat, että niiltä vaikka söisi, ilman pöytäliinaa. Siitä huolimatta niillä ei kanneta veroa.

Mitä taas rautateihin tulee — ei meillä ole ainoatakaan rataa, mitä voisimme niihin verrata. Vaunut liukuvat niin tasaisesti, kuin olisi niiden alla jalakset. Asematalot ovat hakatusta marmorista rakennettuja palatseja, uljaat pilarikäytävät ja laajat seinät ja katot päästä päähän freskoilla runsaasti koristetut. Korkeita ovia sulostavat kuvapatsaat ja leveät lattiat ovat kaikki kiilloitetuilla marmorilevyillä lasketut.

Nämä seikat suostuttelevat minua enemmän kuin Italian sadat kokoelmat verrattomine taideaarteineen, minä kun edelliset ymmärrän, jälkimmäisille en ole pätevä arvoa antamaan. Maanteissä, rautateissä, asemataloissa ja Firenzen ja muitten täkäläisten kaupunkien uusissa bulevardeissa samanmallisine taloineen näen Louis Napoleonin hengen, taikka oikeammin, näen tämän valtiomiehen töitä matkittavan. Mutta Louis on pitänyt huolta siitä, että näillä uudistuksilla Ranskassa on tosi pohja ja perustus — rahoja. Hänellä on aina rahoja, millä tukea suunnitelmiaan; ne vahvistavat Ranskaa, eivätkä milloinkaan heikonna sitä. Ranskan aineellinen menestys on tosipohjalla. Mutta täällä asian laita on toinen. Tämä maa on vararikkotilassa. Täällä ei ole näihin suuriin töihin todellista perustusta. Varallisuus, jota niiden pitäisi ilmaista, on olematon. Valtion raha-arkut ovat tyhjät ja sen vuoksi ne heikontavat sitä, sen sijaan että vahvistaisivat. Italia on saavuttanut sydämensä rakkaimman toivon, siitä on tullut itsenäinen valtio — mutta tämä voitto on kuin olisi se voittanut elefantin valtain arpajaisissa. Sillä ei ole, millä sitä ruokkia. Tottumattomana hallitsemaan se syöksyi kaikenlaisiin tarpeettomiin menoihin ja turmeli raha-asiansa melkein yhdessä päivässä. Se tuhlasi miljooneja frangeja laivastoon, jota se ei tarvinnut, ja heti ensi kerralla, kun se otti uuden leikkikalunsa käytäntöön, sille annettiin semmoinen potku, että se lensi korkeammalle kuin Gilderoyn leija — pyhiinvaeltajaimme sanoja käyttääkseni.

Mutta huono se tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvääkin mukanaan. Vuosi takaperin, kun täydellinen luhistuminen uhkasi Italiaa ja sen setelit tuskin olivat paperin arvoiset, jolle ne olivat painetut, rohkeni eduskunta tehdä kaappauksen, joka vähemmän epätoivoisissa oloissa olisi ollut sen lujimmillekin valtiomiehille liian kammottava. He tavallaan takavarikoivat kirkon tilukset! Tässä pappien riivaamassa maassa! Tässä maassa, joka on haparoinut papillisen taikauskon sydänyössä tuhatkuusisataa vuotta! Se oli Italialle harvinaisen hyvä onni tuo paha ilma, joka pakotti sen vankilansa seinät murtamaan.

Sitä ei sanota kirkon omaisuuden takavarikoimiseksi. Tämä vielä kuulostaisi liian karkealta. Mutta sitä se kuitenkin on. Italiassa on tuhansia kirkkoja, kullakin tiesi kuinka monia miljoonia aarteita komeroittensa säiliöissä ja jokaisella pappipataljoonansa, jota se elättää. Ja sitten ovat kirkon tilukset — penikulmittain parhaita peltoja ja jaloimpia metsiä Italian eri osissa, joista kaikista kirkko saa suunnattomia tuloja, mutta joista ei ainoakaan maksa valtiolle sentin vertaakaan veroa. Muutamissa suurissa piireissä kirkko omistaa kaiken omaisuuden — maat, vedet, metsät, myllyt ja tehtaat. Kirkko ostaa, myy, valmistaa, ja kun se ei maksa veroa, niin kuka voi sen kanssa kilpailla?