Mutta nyt hallitus on tämän kaiken anastanut, ei tosin vielä muodollisesti, mutta epäilemättä anastuksesta vielä tulee kaikin puolin ankara ja runoton todellisuus. Jotain on tehtävä nälkiintyneen valtionrahaston vahvistamiseksi, eikä koko Italiassa ole muita apulähteitä — ei muuta kuin kirkon rikkaudet. Hallitus sen vuoksi aikoo anastaa suuren osan pappien maatilain, tehtaitten y.m. tuloista, jopa kirkotkin ja jatkaa niiden toimintaa omalla tavallaan ja omalla edesvastuullaan. Muutamassa tapauksessa vain se aikoo jättää suurien suosituimpain kirkkojen laitokset koskematta, mutta kaikissa muissa se aikoo pitää vain kourallisen pappeja saarnaamista ja rukoilemista varten, maksaa joillekuille harvoille eläkkeen ja antaa lopulle matkapassit.

Katsokaa, pyydän, jotakuta näistä kirkoista ja niiden koristuksista nähdäksenne, menetteleekö hallitus oikein vai eikö. Veneziassa, kaupungissa, jonka asukasluku on satakuntatuhatta, on nykyään tuhatkaksisataa pappia. Taivas yksin tietää, paljonko niitä oli, ennenkuin eduskunta niiden luvun rajoitti. Siellä oli muun muassa jesuiittain suuri kirkko. Ennen tarvittiin sen koneiston käyttämiseen kuusikymmentä pappia — hallitus tulee nyt toimeen viidellä ja muut on viroistaan erotettu. Tämän kirkon ympärillä on joka puolella vain kurjuutta ja köyhyyttä. Sen ovella kurotettiin eteemme toistakymmentä hattua ja lakkia, ja yhtä monta päätä nöyrästi kumarrettiin, yhtä monta kättä ojennettiin pennejä pyytämään — niitä pyydettiin vieraalla kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta niitä pyysivät myös surulliset silmät, kuopalle painuneet posket ja ryysyiset vaatteet sanoilla, jotka eivät kaivanneet kielenkääntäjää. Astuimme sitten sisään suuresta ovesta, ja siellä näyttivät koko maailman rikkaudet olevan edessämme! Valtavia, yhdestä ainoasta marmorilohkareesta veistettyjä pilareita, pitkin pituuttaan täynnään monimutkaisia, kalliista viheriästä marmorista vuoltuja, varteen upotettuja kuvioita; saarnastuoleja samoista kalliista aineista, kuvallisine, laskoksissa riippuvine kiviverhoineen, joihin kankaan langatkin oli mitä hienoimmin jäljennetty; loistava pääalttari kiilloitettuine pintalevyineen ja kaiteineen, jotka ovat tehdyt itämaisesta agaatista, jasperista, verde anticasta ja muista kalliista kivistä, joiden nimiäkään tuskin tunnemme — ja kaikkialla arvaamattoman kalliita lapislazuli-levyjä niin tuhlaten, ikäänkuin kirkolla olisi ollut niitä kokonainen kivilouhos. Keskellä tätä loistoa näyttivät täydestä kullasta ja hopeasta tehdyt alttariesineet halvoilta ja jokapäiväisiltä. Lattia ja kattokin maksavat ruhtinaallisen omaisuuden.

Mutta mitä hyötyä on siitä, että nämä rikkaudet saavat maata joutilaina, vaikka toinen puoli yhteiskunnasta päivästä päivään tuskin tietää, kuinka voisivat säilyttää ruumiinsa ja sielunsa yhteyden? Ja mitä viisautta on siinä, että pidetään jos kuinka monia satoja miljoonia hyödyttöminä kirkkokoruina kautta Italian ja annetaan kansan nääntyä horjuvan valtiomahdin verotaakan alla?

Sen mukaan mitä minä voin nähdä, on Italia tuhannen viidensadan vuoden aikana käyttänyt kaiken tarmonsa, kaikki rahansa ja kaiken ahkeruutensa rakentaakseen valtavan määrän ihmeteltäviä kirkkoja ja näännyttääkseen kansalaistensa nälkään saadakseen tämän aikaan. Koko maa on nykyään kuin yhtenä ainoana loiston ja kurjuuden museona. Tavallisen amerikkalaisen kaupungin kaikki kirkot yhteensäkään eivät riittäisi yhden ainoankaan italialaisen duomon jalokivikorujen ostamiseen. Mutta duomoja siellä on satoja. Ja yhtä Amerikan kerjäläistä vastaan Italia voi asettaa sata — ryysyjä ja syöpäläisiä sen mukaan. Se on maailman kurjin ja ruhtinaallisin maa.

Katsokaamme esimerkiksi Firenzen suurta duomoa — valtavaa rakennusta, joka on kansalaisten kukkaroita nylkenyt viisisataa vuotta, eikä ole vielä likimainkaan valmis. Samoin kuin kaikki muut ihmiset minäkin lankesin maahan ja palvelin sitä, mutta kun likaisia kerjäläisiä alkoi hyöriä ympärilläni, oli vastakohta liian jyrkkä, liian kaunopuhelias ja minä sanoin: "Oi te klassillisen Italian pojat, onko yritteliäisyyden, itseluottamuksen, jalon alotteen henki teissä kerrassaan kuollut? Miks'ette ryöstä kirkkoanne?"

Kolmesataa onnellista pappia, joilta ei mitään puutu, on tässä katedraalissa toimessa.

Firenzessä on suuri mausoleokin, joka rakennettiin Herramme ja Vapahtajamme ja Medicin perheen haudaksi. Tämä kuuluu jumalanpilkalta, mutta se on totta ja jumalanpilkka toteutettiinkin. Kuolleet ja kirotut Medicit, Firenzen julmat hirmuhallitsijat, jotka olivat sen kirouksena yli kaksisataa vuotta, lepäävät suolattuina kallisarvoisessa holvikehässä ja tämän keskelle aiottiin Pyhä Hauta tuoda. Retkikunta, joka lähetettiin sitä Jerusalemista noutamaan, kohtasi kuitenkin vastarintaa eikä voinutkaan ryöstöä toimittaa ja mausoleon keskusta on sen vuoksi nyt tyhjä. Firenzessä sanotaan, että koko mauseleo oli aiottu Pyhäksi haudaksi ja että se muutettiin perhehaudaksi vasta sitten kun Jerusalemin-retki meni myttyyn — mutta minulla on omat epäilykseni. Epäilemättä jotkut noista Mediceistä olisivat hiljaisuudessa pitäneet huolta siitä, että he olisivat sisään päässeet. — Mitä ne eivät juljenneet tehdä, se ei ollut tekemisen arvoista. Niin, antoivathan he maalata noista tavallisista, ammoin unohdetuista sotaretkistään maalla ja merellä suuria freskoja (kuten Venezian vanhat doogitkin), joissa Vapahtaja ja Neitsyt heille heittävät pilvistä kukkavihkoja ja Jumaluus itse taivaassa valtaistuimellaan osoittaa heille mielihyväänsä! Ja kutka maalasivat näitä? Tizian, Tintoretto, Paolo Veronese, Rafael — kutkas muut kuin nuo maailman epäjumalat, "vanhat mestarit".

Andrea del Sarto ikuisti ruhtinaansa maalauksilla, jotka luultavasti ainaiseksi pelastavat heidät hyvin ansaitusta unhotuksesta, ja he antoivat hänen nähdä nälkää — joka kyllä saattoi olla paikallaan. Rafael maalasi Katharina de Medicin kaltaisen ilkimyksen taivaaseen istumaan tuttavallisessa juttelussa Neitsyt Maarian ja enkelien kanssa (en mainitsekaan korkeampia), mutta siitä huolimatta ystäväni morkkaavat minua siitä, että minulla on ennakkoluuloja "vanhoja mestareita" vastaan, minä kun en aina huomaa kauneutta, joka heidän tuotteissaan on. Minä en voi olla sitä näkemättä silloin tällöin, mutta minä yhä edelleenkin huudan sitä matelevaa henkeä vastaan, joka sai nuo mestarit halventamaan jalot lahjansa semmoisten hirviöitten liehakoitsemiseen, kuin Ranskan, Venezian ja Firenzen ruhtinaat olivat kolmisensataa vuotta sitten.

Minulle sanotaan, että vanhain mestarien täytyi tehdä nämä häpeätyöt leipänsä vuoksi, ruhtinaat ja vallanpitäjät kun olivat taiteen ainoat suosijat. Jos suurlahjaisen miehen on lupa tallata ylpeytensä ja miehuutensa lokaan leivän vuoksi mieluummin kuin nähdä nälkää ja säilyttää jaloutensa tahrattomana, silloin puolustus on pätevä. Samalla syyllä voisimme puolustaa Washingtonia ja Wellingtonia, jos he olisivat varkaita, ja epäsiveitä naisia.

Mutta oli miten oli, Medicien mausoleo ei vain lähde mielestäni. Se on kirkon suuruinen, sen kivilattia niin upea, että se kelpaisi vaikka kuninkaan palatsiin, sen suuri kupu täynnään freskoja, sen seinät tehdyt — mistä? Marmoristako? — vai laastista? — puusta? — paperista? Ei. Punaisesta porfyyristä — viheriäisestä marmorista — jaspiksesta — itämaisesta agaatista — alabasterista — helmiäisestä — kalsedonista — punaisesta korallista — lapis latsulista! Kaikki nuo laajat seinät ovat kokonaan näistä kallisarvoisista kivistä, jotka on yhteen upotettu muodostamaan mitä monimutkaisimpia kuvioita ja kirjailuja ja kiilloitettu niin sileiksi, että ne loistavat kuin suuret peilit, heijastaen ylhäältä kuvun loistavia maalauksia. Ja erään Medici vainajan muistopatsaan edessä lepää kruunu — jossa on niin paljon loistavia timantteja ja smaragdeja, että niillä melkein ostaisi suuren sotalaivan — jos ne nimittäin ovat oikeita. Tämmöisiin esineihin hallitus on kateen silmänsä iskenyt, ja onnen päivä on Italialle se päivä, jona ne valtion rahastoon katoavat.