Ja nyt —. Ei mutta tuossa taas lähestyy kerjäläinen. Käyn ulkona tuhoamassa hänet ja tulen sitten takaisin ja kirjoitan vielä luvun sisunpurkauksia.
Syötyäni tuon ystävättömän orvon — karkoitettuani pois hänen toverinsa — lopulta taas tyynnyttyäni ja käytyäni jälleen miettiväiseksi — alan nyt olla ystävällisemmällä tuulella. Alan tuntea, että puhuttuani niin vapaasti papeista ja kirkoista tulee minun oikeuden nimessä myös kertoa, jos tiedän niistä jotain hyvääkin. Minä olen kuullut koko joukon asioita, jotka näyttävät olevan papistolle ansioksi, mutta huomattavin asia, minkä nyt muistan, on erään kerjäläismunkkikunnan uhrautuvaisuus viime vuonna raivonneen koleran aikana. Tarkoitan dominikaaneja — munkkeja, jotka käyttävät karkeaa paksua ruskeaa kaapua ja hilkkaa ilmaston kuumuudesta huolimatta ja käyvät paljain jaloin. He elävät luullakseni kokonaan almuista. Epäilemättä he rakastavat uskontoaan, kun he niin paljon kärsivät sen vuoksi. Koleran raivotessa Napolissa ja sortaessa ihmisiä sadoittain, joka päivä, itsekkäitten yksityisten etujen hukuttaessa kaiken huolen yhteishyvästä ja kaikkien kansalaisten pitäessä vain kukin omaa parastaan ainoana silmämääränään liittyivät nämä miehet yhteen ja kiertelivät pitkin kaupunkia hoitamassa sairaita ja kuolleita hautaamassa. Moni sai hengellään maksaa jalon työnsä. Iloisella mielellä he siitä luopuivat, kuten hyvin saattoivatkin. Matemaattisen tarkat uskontunnustukset ja oikeaoppisuuden saivartelut ovat ehdottomasti välttämättömät eräänlaisten sielujen autuudelle, mutta varmaankin armeliaisuus, puhtaus ja epäitsekkäisyys, joka asuu tämänkaltaisten ihmisten sydämessä, lunastaisi heidän sielunsa, vaikkapa he oikeaan uskontunnustukseen nähden — siihen, joka on meidän — olisivatkin vararikkoisia.
Eräs tämmöinen paljasjalkainen veitikka tuli tänne Civita Vecchiaan kanssamme samassa pienessä ranskalaisessa höyrylaivassa. Salongissa meitä kaikkiaan oli vain puolikymmentä henkeä. Munkki kuului kansimatkustajiin. Hän oli laivan sielu, tuo inkvisition verenhimoinen poika! Hän ja erään ranskalaisen sotalaivan kapellimestari soittivat pianoa ja vuorotellen lauloivat oopperasäveliä. Yhdessä he lauloivat duettoja. Sommittelivat itselleen sitten tilapäisiä teatteripukuja ja esittivät meille hullunkurisia ilveilyjä ja pantomiimeja. Tulimme munkin kanssa kerrassaan ensiluokkaisesti toimeen ja juttelimme aivan ylöttömästi, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä me sanoimme, eikä hänkään lausunut sanaakaan, jonka merkityksen me olisimme arvanneet.
Tämä Civita Vecchia on suurenmoisin lian, syöpäläisten ja tietämättömyyden pesä, mitä vielä olemme nähneet, lukuunottamatta tuota afrikkalaista kadotusta, jota sanotaan Tangeriksi ja joka on juuri tämän kaltainen. Täkäläiset ihmiset elävät kujien varsilla, jotka ovat kahden askeleen levyiset ja uhoavat hajua, joka on omituinen, mutta ei erikoisen ihastuttava. Hyvä on, etteivät kujat ole sen leveämmät, sillä nyt niissä on niin paljon löyhkää kuin ihminen kestää voi. Jos ne olisivat leveämmät, niin tietysti niihin mahtuisi enemmän ja ihmiset kuolisivat. Nämä kujat ovat kivellä lasketut ja permantoverhona niissä on kuolleita kissoja ja hajonneita ryysyjä ja mätäneviä naatteja ja vanhojen kenkärajojen rauskoja, joka kaikki on tiskivedestä vettynyttä, ja ihmiset istuvat ympärillä tuoleilla ja nauttivat siitä. Yleensä he ovat laiskoja, mutta siitä huolimatta heillä on vähän ajanviettoja. Pari kolme tuntia tehdään työtä yhteen mittaan, ei kuitenkaan kovasti, sitten heitetään ja pyydystellään kärpäsiä. Tähän ei erikoista taitoa tarvita, ei tarvitse kuin hairaista — ellei satu tulemaan tavoitettu, tulee joku toinen. Heistä se ajaa saman asian. Heillä ei ole erikoisia suosikkeja. Saivatpa minkä tahansa, juuri se heidän pitikin saada.
Niillä on muunkinlaisia hyönteisiä, mutta eivät he siltä ole ylpeitä. Sangen rauhallista, vaatimatonta kansaa. Heillä on enemmän tämänkaltaista omaisuutta kuin muilla yhteiskunnilla, mutta he eivät siltä kersku.
He ovat kovin likaisia — nämä ihmiset — naama likainen, vaatteet likaiset, koko ihminen likainen. Kun he näkevät jonkun, jolla on puhdas paita päällään, suuttuvat he. Vaimot pesevät toisen puolen päivästä vaatteita kadulla yhteisissä altaissa, mutta ne luultavasti ovat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku, jota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole päällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä pesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä tuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa vastaan ja iloitsevat.
Kaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan ensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella kannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput suutariksi.
Täällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita Turkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin Turkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain pärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini "viseeratuksi" Roomaa varten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu laskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten lähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista tuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin pelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä. Pelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he minua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla matkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista kaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja sitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä. Antoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se vei heistä kaikista voiton.
Se ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri veteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai neljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli kapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin paikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten minä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja kaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he eivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt sitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli, joka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti, että sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä tahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta ottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin nähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä, mutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin se lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja siellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi kuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet yltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja luultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta paikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.
Civita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja talot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta vastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt, jolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys kestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa vaunuissa.