Täällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä yhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa. Eikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia rakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat Rubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun tahansa "mestariteoksia". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten jäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan. Täällä ei ole mitään nähtävää.

XXVI LUKU

Nykyinen roomalainen matkoilla — Pietarin kirkon suuruus — Pyhäinjäännöksiä — Suurenmoinen näköala kirkon katolta — Pyhä inkvisiitio — Mielenkiintoista munkkipetkutusta — Colosseum raunioina — Colosseum mahtinsa valta-aikoina — Colosseumin ohjelma — Roomalaisen sanomalehden taidearvostelu 1700 vuotta sitten.

Mikä antaa ihmiselle jaloimman tyydytyksen? Mikä se on, joka ylpeydellä paisuttaa ihmisen rinnan yli sen, mitä muut kokemukset voivat? Löytäminen! Se että tiedätte astuvanne, missä ei kukaan ennen ole astunut, että katselette, mitä ihmissilmä ei ole ennen nähnyt, että hengitätte ilmoilla, missä ei ennen kukaan ole hengittänyt. Se, että luotte idean — keksitte suuren aatteen — älyllisen kultamöhkäleen aivan saman kentän pintapölyn alla, minkä poikki jos kuinka moni älyaura on ennen kulkenut. Se että löydätte uuden planeetan, keksitte uuden saranan, huomaatte tien, miten saada salamat viestejänne viemään. Olla ensimmäinen — se on pääasia. Tehdä jotain, sanoa jotain, nähdä jotain ennenkuin kukaan muu — tämä se tuottaa mielihyvän, jonka rinnalla kaikki muut mielihyvät haalenevat ja tuntuvat jokapäiväisiltä, muut haltioitumiset halvoilta ja triviaaleilta. Morse, joka alisti salaman palvelijakseen viestejään viemään, Fulton, joka tuolla seisauksen pitkällä vuosisadalla laski kätensä höyrykoneen läpälle ja sai höyrylaivan liikkumaan, Jenher, jonka potilaat, lehmästä saatu myrkky suonissaan, tarttumaa saamatta saattoivat kulkea isorokkosairashuoneen läpi, Howe, jonka mieleen äkkiä juolahti, että neulansilmä sadanviidenkymmenen sukupolven aikana oli ollut neulan väärässä päässä, se nimetön taiteen mestari, joka muinoin, muistoista häipyneellä ajalla, laski kädestään taltan ja katseli valmiiksi saamaansa Laokonia, Daguerre, joka käski auringon keskitaivaalta piirtämään maisemankuvan hänen hopeoituun levyynsä ja sai auringon tottelemaan, Columbus "Pintansa" köysistössä, kun hän heilutti hattuaan yli tarumaisen meren ja loi ensimmäisenä katseensa tuntemattomaan maailmaan! Nämä ovat niitä miehiä, jotka ovat todella eläneet — jotka ovat todella tienneet, mitä mielihyvä on — jotka ovat monta innoittamisen elinaikaa keskittäneet yhteen ainoaan hetkeen.

Mitä voi Rooma tarjota minulle nähtävää, mitä muut eivät olisi nähneet ennen minua? Mitä on siellä minun kosketeltavaa, mitä muut eivät olisi ennen kosketelleet? Mitä on siellä minulle huomattavaa, opittavaa, kuultavaa, tiettävää, joka sykäyttäisi minun mieltäni, ennenkuin se muille joutuu? Mitä voin löytää? — En mitään. En yhtään mitään. Yksi matkustuksen viehätyksistä tässä kuolee. Mutta olisinpas roomalainen! — Jos omani lisäksi voisin saada nykyroomalaisen laiskuuden, nykyroomalaisen taikauskon ja nykyroomalaisen rajattoman tietämättömyyden, mitä aavistamattomain ihmeitten pyörryttäviä maailmoja löytäisinkään! Ah, olisinpa vaikka vain Campagnalla syntynyt ja elänyt, viidenkolmatta mailin päässä Roomasta. Silloin minä vasta matkustelisin.

Menisin Amerikkaan näkemään ja oppimaan ja palaisin Campagnalle ja seisoisin maanmiesteni edessä kuuluna löytäjänä. Sanoisin heille:

"Näin siellä maan, jossa ei ollut kaikki varjostavaa kirkko-äitiä, ja siellä kuitenkin elettiin. Näin hallituksen, jolla ei turvanaan ole ollut ainoatakaan ulkomaalaista sotamiestä ja joka ei niiden palkkaamiseen kuluta suurempaa summaa kuin maan koko hallintoon. Näin tavallisia ihmisiä, jotka taisivat lukea ja kirjoittaa; näin tavallisen maalaiskansan pieniä lapsiakin, jotka lukivat kirjaa; jos rohkenisin luulla teidän uskovan sitä, niin sanoisin heidän taitavan kirjoittaakin. Kaupungeissa näin ihmisten juovan maukasta juomaa, joka oli tehty liidusta ja vedestä, mutta en kertaakaan nähnyt vuohia ajettavan pitkin heidän Broadwaytaan tai Pennsylvania Avenuetaan tai Montgomery Streetiään ja talojen ovilla lypsettävän. Näin oikeita lasiakkunoita alhaisimmankin rahvaan asunnoissa. Osa taloista ei ole kivestä eikä edes tiilestä; minä pyhästi vannon, että ne ovat puusta. Talot siellä syttyvät ja palavat, toisinaan — palavat todella aivan pohjiaan myöden, niin ettei jää mitään jäljelle. Voisin vaikka kuolinvuoteellani vannoa, että tämä on totta. Ja todistukseksi siitä, ettei tuo ole edes harvinaista, minä väitän, että heillä on kone, jota sanotaan paloruiskuksi ja joka syöksee itsestään virtanaan vettä ja on aina varalla, yöt päivät, lähetettäväksi paikalla palaviin taloihin. Arvelette kai yhden koneen riittävän, mutta joissakuissa suurissa kaupungeissa on satakin. Siellä pidetään kuukausipalkalla miehiä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin sammuttaa tulipaloja. On ihmisiä, jotka vakuuttavat talonne, ettei se pala, kun maksatte heille jonkun verran; ja jos se kuitenkin palaa, maksavat he sen. Kouluja siellä on sadoittain ja tuhansittain ja ken tahansa voi ruveta oppimaan ja tulla yhtä viisaaksi kuin itse pappi. Tuossa ihmeellisessä maassa rikas joutuu kadotukseen, jos hän kuolee synnintekijänä; hän ei paljollakaan rahalla voi ostaa synninpäästöä. Siellä ei rikkaudesta ole paljoa apua. Nimittäin toisen maailman asioihin nähden, mutta tämän maailman asioihin nähden paljon, ylen paljon. Siellä nimittäin rikasta pidetään hyvin suuressa arvossa ja hänestä tehdään lainsäätäjä, kuvernööri, kenraali tai senaattori, vaikka hän olisi kuinka tietämätön aasi tahansa — aivan samoin kuin meidän rakkaassa Italiassamme aatelisilla on kaikki korkeat virat, vaikkapa he joskus olisivatkin jalosyntyisiä idiootteja. Rikkaalle annetaan siellä kalliita lahjoja, häntä kutsutaan pitoihin ja häntä kestitään monimutkaisilla juomilla; mutta köyhät ja velkaiset taas aina maksavat laskunsa. Naiset pukeutuvat erilaiseen pukuun melkein joka päivä; tavallisesti heidän pukunsa on hieno, mutta muodoltaan vallan luonnoton.

"Sen itse muoto ja kuosikin vaihtuu kaksi kertaa vuosisadassa; ja jos himoitsisin ylöttömän valehtelijan mainetta, niin sanoisin sen muuttuvan useamminkin. Amerikan naisten päässä ei kasva hiuksia; hiuksia heille tekevät taitavat työmiehet erikoisissa verstaissa, kähertäen ja kihertäen niitä häpeällisiin ja jumalattomiin muotoihin. Toiset ihmiset käyttävät lasisia silmiä, joitten läpi he taitavat nähdä helpostikin, muutoin kaiketi he eivät niitä käyttäisi. Ja toisilla on suussaan hampaita, jotka ihmisen epäpyhä käsi on valmistanut. Puku on naurettavan hullunkurinen. Jokapäiväisessä elämässä he eivät käytä muskettia eivätkä pitkää suippoa tankoa. He eivät käytä laajaa, viheriävuorista viittaa; eivät mustaa huopaista pipohattua, eivät polviin ulottuvia nahkasäärystimiä, eivät vuohennahkaisia housuja, joissa karva on ulospäin, eivät kantanaulakenkiä, eivätkä valtavia kannuksia. Päässä he pitävät silinterin muotoista hattua, jota sanotaan 'stormiksi'; muita vaatteita takkia, joka on kaikkein synkintä mustaa, paitaa, jossa lika näkyy niin helposti, että sitä on joka kuukausi vaihdettava, joka tuottaa paljon vastusta; vaatekappaleita, joita sanotaan housuiksi ja joita olkahihnat kannattavat, ja jalassaan kenkiä, jotka ovat naurettavaa mallia eivätkä vähääkään kestä kulumista. Mutta vaikka näillä ihmisillä on näin kummalliset puvut, nauroivat he minun pukuani. Kirjat ovat tuossa maassa niin tavallisia, ettei niitä suinkaan ole vaikea saada nähdäkseen. Sanomalehdet niinikään. Heillä on suuri kone, joka painaa semmoisia kapineita tuhansia tunnissa.

"Näin siellä tavallisia miehiä — miehiä, jotka eivät olleet pappeja sen enempää kuin ruhtinaitakaan — mutta jotka siitä huolimatta täydelleen omistivat viljelemänsä maan. Sitä ei ollut antanut vuokralle kirkko enempää kuin aatelikaan. Olen valmis tämän valallani vahvistamaan. Siinä maassa saattaa kolmesti pudota kolmannen kerroksen akkunasta tekemättä hilloa sotamiehestä tai papista. — Tämmöisten henkilöitten harvinaisuus on aivan hämmästyttävä. Kaupungeissa voitte nähdä kaksitoista sivilimiestä aina yhtä sotamiestä kohti ja saman verran jokaista pappia ja saarnaajaa kohti. Juutalaisia kohdellaan siellä aivan kuin ihmisiä eikä kuin koiria. He voivat pitää mitä ammattia tahansa. He saavat myydä uuden uutukaisia tavaroita, jos tahtovat, saavat pitää rohtopuoteja, saavat harjoittaa lääkärinammattia kristittyjen kesken, saavatpa kristityn kättäkin puristaa, jos tahtovat, he saavat liittyä yhteen heidän kanssaan, kuten yksi ihmisolento tekee toisen ihmisolennon kanssa, heidän ei tarvitse olla yhteen kaupungin nurkkaukseen suljettuina; he saavat asua missä kaupunginosassa ikinä itse parhaiten haluavat; sanotaan heillä olevan oikeus ostaa maata ja talojakin ja itse omistaa ne, mutta sitä minä puolestani epäilen; heidän ei ole koskaan tarvinnut juosta aasien kanssa alasti kilpaa julkisilla kaduilla huvittaakseen karnevaalin aikana ihmisiä; siellä eivät sotamiehet koskaan ole satoja vuosia ajaneet heitä sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan, miten heitä itseään ja erikoisesti heidän uskontoaan kirotaan; ja aivan tänä päivänä on tuossa kummassa maassa juutalaisen sallittu äänestää, hoitaa virkoja ja vieläpä nousta, julkisella kadulla puhujalavallekin ja lausua mielipiteensä hallituksesta, ellei hallitus ole hänelle mieluinen! Ah, se on ihmeellistä. Yhteinen kansa tietää siellä koko joukon: jopa se julkeaa, valittaakin, ellei sitä kunnollisesti hallita, ja ottaa hallituksen pois ja auttaa itse sitä hoitamaan; jos heillä olisi niinkuin meillä laki, joka jokaisesta kolmesta dollarista, minkä sato tuottaa, antaisi yhden hallitukselle, niin he muuttaisivat tämän lain: heidän ei tarvitse jokaisesta saamastaan dollarisadasta maksaa kolmeakymmentä kolmea veroa, vaan he valittavat jo, jos tarvitsee seitsemänkään maksaa. He ovat ihmeellistä kansaa. He eivät tiedä, koska ovat hyvissä varoissa. Kerjäläispappeja ei hiiviskele heidän keskuudessaan koppineen kerjäämässä kirkolle ja syömässä heidän tavaraansa. Tuskin milloinkaan näkee siellä sananjulistajaa vaeltelemassa ympäri paljain jaloin kerjäämässä koppaansa almuja. Saarnaajat eivät siinä maassa ole kuten meidän kerjäävät munkkikuntamme — heillä on pari kolme vaatekertaa ja aina joskus he peseytyvätkin. Siinä maassa on vuoria, jotka ovat Albanisia vuoria paljon korkeammat. Rooman laaja Campagna, joka on sataa mailia pitkä ja kokonaista neljääkymmentä mailia leveä, on todellisuudessa pieni Amerikan Yhdysvaltoihin verraten. Kuulu jokemme Tiber, jonka mahtava juoksu on melkein kahtasataa mailia pitkä ja jonka poikki poikanen Roomassa tuskin kykenee kiveä heittämään, ei ole yhtä pitkä eikä leveäkään kuin Amerikan Mississippi — eikä edes vedä Ohiolle eikä Hudsonillekaan vertaa. Amerikassa kansa on ehdottomasti viisaampaa ja tietää paljon enemmän kuin sen isoisät. He eivät kynnä teroitetulla seipäällä eivätkä edes kolmitahoisella puumöhkäleellä, joka vain kynsii maan pintaa. Me kynnämme sillä tavalla, koska isämme ovat niin kyntäneet arvatenkin kolmetuhatta vuotta. Mutta nuo ihmiset eivät tunne mitään pyhää kunnioitusta esi-isiään kohtaan. He kyntävät auralla, joka on terävä käyrä rautalevy, ja se viiltää maata viittä tuumaa syvältä. Eikä siinä kaikki. Viljansa he leikkaavat hirvittävällä koneella, joka päivässä kaataa kokonaisia vainioita. Sanoisin, jos uskaltaisin, että siellä joskus käytetään hirveätä auraa, joka työskentelee tulen ja höyryn voimalla ja repii nurin eekerin maata vain yhdessä tunnissa — mutta — mutta — minä näen silmistänne, ettette te usko, mitä minä kerron. Voi, olen menettänyt rehellisen nimeni ja minut leimataan valeitten puhujaksi!"

Tietysti olemme käyneet suunnattomassa Pyhän Pietarin kirkossa ja montakin kertaa. Tiesin sen mittasuhteet. Tiesin, että se oli mahdottoman suuri rakennus. Tiesin, että se oli juuri Washingtonin Capitolin pituinen — seitsemänsataakolmekymmentä jalkaa. Tiesin sen leveyden olevan kolmesataakuusikymmentäneljä jalkaa, ja että se siis oli Capitolia leveämpi. Tiesin kirkon kupolan päällisen ristin olevan neljäsataakolmekymmentäkahdeksan jalkaa maasta ja siis sataa tai ehkä sataaviittäkolmatta jalkaa korkeammalla kuin Capitolin kupolan huippu. — Täten minulla siis oli vertausmitat. Koetin muodostaa itselleni niin oikean käsityksen kuin suinkin siitä, miltä se tulisi näyttämään. Olin utelias näkemään, paljonko olin erehtynyt. Ja minä erehdyin melkoisesti. Pyhän Pietarin kirkko ei näyttänyt likimainkaan niin suurelta kuin Capitoli, ja varmaan se ei ollut kahdenneksikymmenenneksikään osaksi yhtä kaunis, ulkopuolelta.