Kun astuimme ovesta ja seisoimme kirkon sisällä, oli mahdotonta käsittää, että se oli hyvin suuri rakennus. Minun täytyi laskemalla koettaa saada siitä käsitys. Minun täytyi etsiä muistoni kätköt löytääkseni lisää vertauskohtia. Pyhän Pietarin kirkko on kyllä sangen kookas. Sen korkeus ja koko vastaisi kahta Washingtonin Capitolia päällekkäin asetettuna — jos Capitoli olisi leveämpi. Taikka kaksi tai kaksi ja puoli kortteeria tavallisia rakennuksia päällekkäin asetettuina. Pyhän Pietarin kirkko on niin suuri, mutta se ei näytä siltä. Vika piilee siinä, että kaikki sen sisässä ja ulkopuolella on niin valtavan suurta samassa mittakaavassa, ettei ole mitään vertauskohtaa, jonka mukaan arvostella — muuta kuin ihmiset, ja niitä minä en huomannut. Ne olivat hyönteisiä. Kuvapatsaitten esittämät lapset, jotka kantavat vihkivesiastioita, ovat valtavan suuret ja samaan suuntaan juuri on kaikki heidän ympärilläänkin. Kupolan mosaiikkimaalaukset ovat valtavat ja valmistetut lukemattomista tuhansista lasikuutioista, jotka ovat pikkusormeni pään kokoisia, mutta siitä huolimatta nuo maalaukset näyttivät aivan sileiltä ja meheviltä ja niiden suhteet kupolaan ovat hyvät. Ilmeisestikään ne eivät kelvanneet mittakaavaksi. Alhaalla kirkon toisessa päässä (minä todella luulin, että se oli aivan toisessa päässä, mutta perästäpäin huomasinkin, että se oli keskellä, kupolan alla) on se laitos, jota baldacchinoksi sanotaan — suuri pronssinen pyramidimainen kehys, joka muistuttaa sääskiverhon kehystä. Se ei näyttänyt kuin melkoisesti suurennetulta sängyltä — ei sen kummemmalta. Mutta minä tiesin, että se oli koko joukon korkeampi kuin puolet Niagaran putouksesta. Sen kattona on niin valtava kupola, että sen oma korkeus sen rinnalla vaipuu mitättömiin. Kirkossa on neljä suurta nelitahoista patsasta, yhtä kaukana toisistaan, jotka kannattavat kattoa, mutta en millään vertailumenetelmällä voinut muodostaa itselleni oikeata käsitystä niiden todellisesta koosta. Minä tiesin, että niiden, kunkin yksi sivu on jotenkin yhtä leveä kuin hyvin suuri asuinrakennus (viidestä kuuteenkymmeneen jalkaan) ja että ne ovat kahta vertaa korkeammat kuin tavallinen kolmenkertainen talo, mutta siltä ne näyttivät pieniltä. Koetin kaikkia eri keinoja, mitä saatoin ajatella, pakottaakseni itseni ymmärtämään, kuinka suuri Pyhän Pietarin kirkko on, mutta huonolla menestyksellä. Eräs apostoli, joka on kuvattu mosaiikkiin, kirjoittaa kuuden jalan mittaisella kynällä, mutta hän ei näyttänyt kuin tavalliselta apostolilta.
Mutta jonkun ajan kuluttua ihmiset herättivät huomiotani. Kun seisoo kirkon ovella ja katselee sen toisessa päässä, kahden korttelin mitan päässä olevia ihmisiä, vaikuttaa etäisyys niihin pienentävästi. Valtavain maalausten ja kuvapatsaitten ympäröimänä ja tilan mahtavuuteen kadoten he näyttävät hyvin paljon pienemmiltäkin, kuin jos he seisoisivat ulkona kahden korttelin matkan päässä. Tarkkasin vaikutuksen miehestä, kun hän kulki ohitseni, ja seurasin häntä silmilläni, kun hän liikkui kaukana baldacchinon luona ja siitä yhä poispäin — näin hänen kutistuvan vähäpätöiseksi koulupojaksi ja vihdoin menetin hänet näkyvistäni ihmiskääpiöiden äänettömään vilinään, jonka keskitse hän kulki. Kirkko oli hiljalleen koristettu Pyhän Pietarin kunniaksi vietetyn suuren juhlan johdosta ja paraillaan oli miehiä ottamassa seiniltä ja patsaista pois kukkia ja kultapaperia. Kun eivät mitkään tikapuut olisi ulottuneet niin korkealle, olivat miehet tämän työn suorittaakseen päästäneet itsensä köysillä alas kaidepuista ja pilasterien kapiteeleista. Ylempi galleria, joka kulkee kuvun ympäri, on kaksisataaneljäkymmentä jalkaa kirkon lattiaa korkeammalla — Amerikassa olisi hyvin vähän kirkontorneja, jotka siihen ulottuisivat. Vieraat nousevat aina sinne ylös katsellakseen sieltä alas kirkkoon, sieltä kun saa parhaan käsityksen muutamista korkeuksista ja etäisyyksistä. Seistessämme lattialla näimme yhden työmiehistä riippuvan tästä galleriasta pitkän köyden päässä. En ollut ennen luullut, että ihminen voisi näyttää siihen määrään hämähäkiltä. Hän oli aivan mitättömän kokoinen ja hänen köytensä oli vain hämähäkin lanka. Siihen nähden että hän täytti niin vähän tilaa saatoin uskoa tuon jutun, että Pyhän Pietarin kirkkoon kerran lähti messua kuulemaan kymmenentuhatta miestä sotaväkeä ja ettei heidän komentajansa, vähän myöhemmin tultuaan, löytänyt heitä, minkä vuoksi hän otaksui, etteivät he olleet vielä saapuneet. Mutta kirkossa he silti olivat — olivat eräässä ristilaivassa. Lähes viisikymmentätuhatta ihmistä oli Pyhän Pietarin kirkossa koolla, kun oppi saastattomasta sikiämisestä julistettiin. Kirkon lattialle mahtuu arvion mukaan seisomaan — hyvin suuri luku ihmisiä; olen unohtanut tarkat numerot. Mutta se ei tee mitään — se melkein riittää.
Pyhän Pietarin kirkossa on kaksitoista pientä pilaria, jotka ovat Salomon temppelistä. Siellä on myös — ja tämä paljon enemmän kiinnittää minun mieltäni — pala todellisesta ristinpuusta ja muutamia nauloja ja orjantappurakruunusta pala.
Tietysti nousimme kupolan huippuun ja tietysti kävimme myös kullatussa vaskipallossa, joka on sen päällä. — Siinä oli tilaa parilletoistakymmentä hengelle, kun hieman ahtaaseen asetuttiin, ja kuuma ja tukala oli kuin uunissa. Muutamia niistä, jotka niin mielellään kirjoittelevat nimiään merkkipaikkoihin, oli ollut siellä ennen meitä — miljoona tai pari luullakseni. Pyhän Pietarin kirkon kupolan katolta näkee jokaisen huomattavan esineen, mitä Roomassa on, San Angelon linnasta Colosseumiin. Sieltä erottaa ne seitsemän kukkulaa, joille Rooma on rakennettu. Näkee Tiberin ja sen sillan paikan, jota Horatius puolusti sinä "hyvänä vanhana aikana", Lars Porsenan yrittäessä valloittajajoukkoineen kulkea sen yli. Näkee paikan, missä Horatiukset ja Curatiukset taistelivat kuulun taistelunsa. Sinne näkyy leveä vihanta Campagna, joka ulottuu vuoristoita kohti, näkyvät muinaiset sortuneet holvikaaret ja katkeillut vesisillat, jotka ovat niin maalaukselliset harmaassa rauniotilassaan ja niin somasti viiniköynnösten kiehkuroimat. Sinne näkyvät Albaniset vuoret, Apenniinit, Sabiiniset kukkulat ja sininen Välimeri. Ympäryskuva, joka siellä katsojaa kohtaa, on vaihtelevainen, laaja, silmälle kaunis ja historiassa kuulumpi kuin Euroopassa ainoakaan toinen. — Hänen jalkainsa juuressa leviävät jäännökset kaupungista, jossa ennen oli neljä miljoonaa asukasta; ja sen rakennustiheikköjen keskeltä kohoo temppelien raunioita, pylväitä ja triumfiportteja, jotka ovat nähneet Caesarit ja Rooman kunnian päiväsydämen; ja niiden vieressä on yhtä vankkana kuin ennenmuinoinkin jykeviä holvikaari, muistona siitä vanhemmasta kaupungista, joka oli tällä paikalla ennen Romuluksen ja Remuksen syntymää ja ennenkuin Roomaa vielä oli ajateltukaan. Via Appia on vielä jäljellä ja näyttänee hyvinkin samanlaiselta kuin keisarin ennen muinoin triumfisaattoineen kulkiessa sitä pitkin ja kuljettaessa mukanaan kahlehdittuja prinssejä maan ääristä. Emme enää näe sotavaunujen pitkää jonoa emmekä anastettua saalista kantavia rautapaitaisia sotamiehiä, mutta voimme kuvitella, miltä tämä loisto näytti. Paljon mielenkiinnon arvoisia esineitä näemme Pyhän Pietarin kirkon katolta. Ja kaikkein viimeksi viipyy katseemme rakennuksessa, joka on aivan jalkaimme juuressa ja joka kerran oli inkvisition. Kuinka ajat ovat muuttuneet vanhemmista tähän uuteen! Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin Rooman tietämättömäin miesten tapana oli työntää kristittyjä tuonne Colosseumin areenalle ja päästää petoeläimet yleisön huviksi heitä raatelemaan. Se oli samalla opiksi tarkoitettu. Siten tahdottiin opettaa ihmisiä kammoamaan ja pelkäämään sitä uutta oppia, jota Kristuksen seuraajat opettivat. Pedot repivät uhrit jäsen jäseneltä ja käden käänteessä muuttivat ne kurjiksi raadelluiksi ruumiiksi. Mutta kun kristityt saivat vallan, kun pyhä kirkkoäiti kohosi barbaarien valtiattareksi, ei se tämmöisillä keinoilla opettanut heitä erehdyksiään tuntemaan. Ei, se pani ne tähän viihdykkääseen inkvisitioon ja osoitti Siunattua Vapahtajaamme, joka oli niin hyvä ja sääliväinen kaikille ihmisille, ja vaati barbaareja rakastamaan häntä — ensin siten, että ruuvilla väänsi heidän peukalonsa nivelistään, sitten nyppien heidän ihoaan nipistimillä — ne olivat tulikuumat, koska ne siten tuntuivat paremmalta kylmällä säällä, sitten nylkien heitä jonkun verran elävältä ja lopuksi kärventäen heidät julkisesti. Barbaarit aina tulivat vakuutetuiksi. Oikea usko oikealla tavalla käytettynä, kuten kirkko-äiti aina on sitä käyttänyt, on sangen, sangen lohduttava. Ja se on ihmeen vakuuttavakin. On suuri ero ihmisten syöttämisellä villipedoille ja heidän hienompain tunteittensa kiihoittamisella inkvisitiossa. Edellinen on rappeutuneen barbaarisuuden, jälkimmäinen valistuneitten ja sivistyneitten ihmisten järjestelmä. On suuri vahinko, ettei tätä leikkisää inkvisitiota ole enää olemassa.
Ehkä on parasta, etten ryhdy Pyhän Pietarin kirkkoa kuvaamaan. Sen ovat muut jo ennen tehneet. Pietarin, Vapahtajan opetuslapsen, luut lepäävät kryptassa baldacchinon alla. Seisoimme hartaalla mielellä tällä paikalla. Niin teimme Mamertiiniläisessä vankilassakin, jossa häntä pidettiin vankina, jossa hän käänsi sotamiehet ja jossa hän tarun mukaan sai lähteen syntymään voidakseen kastaa heidät. Mutta kun meille näytettiin Pietarin kasvojen painalmusta vankilan kovassa kiviseinässä ja kun sanottiin sen syntyneen sen kautta, että apostoli oli kaatunut siihen, niin me epäilimme. Ja kun munkki San Sebastianon kirkossa näytti meille lattiassa kiveä, jossa oli kaksi suurta jalanjälkeä, ja sanoi niitä Pietarin jalkain tekemiksi, niin puuttui meiltä taas uskoa. Semmoiset seikat eivät vaikuta. Munkin kertomuksen mukaan enkelit tulivat ja yöllä vapauttivat Pietarin vankeudesta ja hän tiesi apostolin lähteneen Roomasta Via Appiaa myöten. Vapahtaja tuli häntä vastaan ja käski häntä palaamaan takaisin, minkä hän tekikin. Kiveen, jolla Pietari silloin seisoi, jäivät muka nämä jalanjäljet. Ei kerrottu, kuinka yleensä saatiin selville, kenen jalanjäljet olivat, siihen nähden että keskustelu tapahtui yöllä. Vankilan seinässä näkemämme kasvojen painalmus oli tavallisen kokoisen miehen; jalanjäljet vastasivat likimain numero kahdeksaatoista. Ristiriita vahvisti epäuskoamme.
Tietysti kävimme Forumilla, jossa Caesar murhattiin, ja Tarpejilaisella kalliolla. Näimme Capitoliumilla "kuolevan gladiaattorin", ja luullakseni mekin käsitimme tämän taiteen ihmeen; ehkä yhtä paljon kuin annoimme arvoa sillekin marmoriin hakatulle hirmutarulle, jonka Vatikanissa näimme — Laokonille. Ja kävimme tietysti Colosseumissakin.
Ken ei tuntisi Colosseumia kuvista. Ken ei paikalla tuntisi tuota "reiällistä ja akkunallista" hattukoteloa, josta toinen puoli on purtu pois. Se on verraten yksinään ja esiintyy sen vuoksi paremmin kuin mitkään muut vanhan Rooman muistomerkeistä. Kaunis Pantheonkin, jonka pakanalliset alttarit nyt kannattavat ristiä ja jonka Venus, kaikenlaisella pyhitetyllä rihkamalla koristeltuna nykyään vastahakoisesti virkailee Neitsyt Maariana, on joutunut kurjain hökkelien sekaan, jotka pahasti häiritsevät sen vaikutusta. Mutta Euroopan kaikkien raunioitten valtias, Colosseum, on säilyttänyt tuon pidättyväisyyden ja kuninkaallisen eristyksen, joka on majesteettisuudelle ominaista. Rikkaruohoja ja kukkia versoo sen jykevistä holvikaarista ja kehäistuimista ja sen korkeilta seiniltä riippuu viiniköynnöksiä. Vaikuttava hiljaisuus vallitsee tässä kammottavassa valtavassa rakennuksessa, johon muinoin kokoontui niin paljon miehiä ja naisia. Perhoset ovat nyt anastaneet niiden muoti- ja sulokuningatarten sijat, jotka täällä loistivat kahdeksantoista vuosisataa sitten, ja keisarin pyhitetyllä istuimella liskot paistattavat itseään päiväliekkosessa. Elävämmin kuin mitkään kirjoitetut historiat Colosseum kertoo Rooman suuruudesta ja Rooman rappeutumisesta. Se on kummankin arvokkain olemaan jäänyt edustaja. Kuljeskellessamme nykyään Roomassa voi meidän olla hyvinkin vaikea uskoa sen muinaiseen suuruuteen ja miljooniin asukkaihin. Mutta tämä itsepintainen todistaja, joka meille kertoo, että se tarvitsi teatterin, johon mahtui istumaan kahdeksankymmentätuhatta ihmistä ja näiden lisäksi vielä kaksikymmentätuhatta seisomaan, jotta sen huvittelunhaluiset kansalaiset tulisivat tyydytetyiksi, tämä itsepintainen todistaja uskoamme helpottaa. Colosseum on yli tuhatkuusisataa jalkaa pitkä, seitsemääsataaviittäkymmentä leveä ja sataakuuttakymmentä korkea. Muodoltaan se on soikea.
Amerikassa käytämme rikoksentekijöitä siten, että heistä on hyötyä, samalla kuin heitä rankaisemme heidän rikoksistaan. Annamme heitä vuokralle ja pakotamme heidät ansaitsemaan valtiolle rahaa tekemällä tynnyreitä tai rakentamalla teitä. Yhdistämme täten hyödyn ja rangaistuksen ja kaikki käy oivasti yhteen. Mutta vanhassa Roomassa uskonnollinen velvollisuus yhdistettiin huviin. Kun oli välttämätöntä hävittää se uusi uskonlahko, joka kutsui itseään kristityksi, arveli kansa parhaaksi tämän työn suorittamista siten, että se oli valtiolle hyödyksi ja samalla tuotti yleisölle huvia. Gladiaattoritaisteluitten ja muitten näytelmäin ohessa heitettiin aina silloin tällöin tuon vihatun uskonlahkon jäseniä Colosseumin areenalle ja villipetoja laskettiin heidän kimppuunsa. On arvioitu, että seitsemänkymmentätuhatta kristittyä kärsi tässä paikassa marttyyrikuoleman. Tämän vuoksi Colosseum on Vapahtajan seuraajain silmissä pyhää maata. Ja hyvällä kyllä syyllä; sillä jos kahleet, joilla pyhimys on ollut kahlehdittuna ja jalanjäljet, jotka hän on jättänyt jalkainsa alla olleeseen kiveen, ovat pyhät, niin varmastikin on pyhä se paikka, missä ihminen on uskonsa vuoksi henkensä heittänyt.
Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin tämä Colosseum oli Rooman pääteatteri ja Rooma oli maailman valtiatar. Loistavia näytelmiä esitettiin täällä ja keisarit, valtion korkeimmat virkamiehet, ylimykset ja ääretön paljous vähempiarvoista yleisöä oli täällä niitä katsomassa. Gladiaattorit taistelivat gladiaattoreja vastaan ja toisinaan myös sotamiesvankeja vastaan, joita tuotiin monesta etäisestä maasta. Colosseum oli Rooman — koko maailman — pääteatteri eikä muotimies, joka ei kuin sivumennen ja mitään erikoista tarkoittamatta saattanut mainita "yksityisaitiostaan Colosseumissa", voinut kunnolla seurustella parhaissa piireissä. Kun valmiitten vaatteitten kauppias tahtoi saada kadun toisella puolella olevan siirtomaatavarakauppiaan kateudesta pakahtumaan, osti hän ennakkotilaukset eturivin istuimiin ja antoi tämän levitä naapurien kesken. Kun vastustamaton kauppa-apulainen, synnynnäistä vaistoaan noudattaen, halusi voittaa ja tuhota, pukeutui hän parhaaseen, mitä rahalla sai, ja vei jonkun toisen veitikan nuoren naisen Colosseumiin ja sitten yhä loukkausta painostaakseen tarjosi tälle jäätelöä näytäntöjen väliajalla, taikka lähestyi häkkiä ja valaanluisella kepillään tyrkki marttyyrejä seurakumppaniaan huvittaakseen. Roomalainen keikari oli oikeassa elementissään vasta kun hän nojautui pilariin ja naisia halveksien sormieli viiksiään, kun hän parin tuuman mittaisella teatterikiikarilla katseli verisiä taisteluita, kun hän herätti maaseutulaisten kateutta arvostelulla, joka osoitti hänen kovin, kovin usein käyneen Colosseumissa ja jo aikoja sitten päässeen uutuuskannasta, tai kun hän haukotellen kääntyi pois ja sanoi:
"Tuoko tähti! Käyttelee miekkaansa kuin maantierosvon oppipoika! Maaseudulla hän ehkä menee, mutta ei hän pääkaupunkiin kelpaa!"