IX LUKU.
Matkalla muinaiseen Efesoon — Vanha Ajassaluk — Aasin kataluutta
— Hullunkurinen kulkue — Mennyttä loistoa — Historian rippeitä —
Legenda seitsemästä unikeosta.
Tämä on ollut levoton päivä. Rautatien päällikkö antoi junan käytettäväksemme ja osoitti meille vielä senkin ystävyyden, että saattoi meitä Efesoon ja valppaasti piti meistä kaiken aikaa huolta. Kuljetimme mukanamme tavaravaunuissa kuusikymmentä tuskin huomattavaa aasia, sillä meillä oli katseltavanamme laaja alue. Olemme nähneet rautatien kahden puolen pukuja, jotka ovat hullunkurisimpia, mitä ajatella saattaa. Olen iloinen, ettei mikään mahdollinen sanayhdistelmä voi niitä kuvata, sillä muutoin ehkä olisin niin mieletön, että yrittäisin.
Vanhassa Ajassalukissa tapasimme keskellä kolkkoa autiomaata pitkiä raunioiksi sortuneita akvedukteja ja muita rakennustaiteellisen suuruuden jäännöksiä, jotka meille kylläkin selvään kertoivat, että lähestyimme suurta muinaista kaupunkia. Astuimme junasta, nousimme aasien selkään kutsuvieraittemme — miellyttäväin nuorten miesten keralla, jotka kuuluivat amerikkalaisen sotalaivan upseeristoon.
Pikku aasiemme selässä oli varta vasten hyvin korkeiksi sommitellut satulat, etteivät ratsastajan jalat laahaisi maata. Tämä varokeino ei kuitenkaan riittänyt pisimmille pyhiinvaeltajillemme. Ohjaksia ei ollut, yksi nuoranpala vain, joka oli kuolaimiin kiinni sidottu. Se oli vain koriste, sillä aasi ei välittänyt siitä vähääkään. Jos se painautui tyyrpuurin puoleen, niin saittepa vääntää ruorin vaikka kuinka kauas vastakkaiselle puolelle tahansa, jos se tuotti teille erikoista huvia, aasi vain painautui tyyrpuurin puoleen siitä huolimattakin. Ei ollut kuin yksi menetelmä, johon saattoi luottaa, nimittäin astua maahan ja nostaa aasin takaosaa jommallekummalle puolelle, kunnes sen pää osoitti oikeaan suuntaan, taikka ottaa se kainaloonsa ja kantaa se semmoiselle tien osalle, josta sen oli mahdoton päästä pois kiipeämättä. Aurinko syyti liekkejään kuin pätsin suusta, eivätkä niskahuivit, hunnut ja päivänvarjot suojelleet juuri ollenkaan. Ne vain saivat aikaan sen, että pitkä jonomme näytti kahta haaveellisemmalta — sillä minun täytyy sanoa, että naiset kaikki ratsastivat samaan malliin kuin miehetkin, koska he eivät muodottomissa satuloissa voineet sivuittain istua — miehet hikoilivat ja olivat pahalla tuulella, jalat kolistellen kiviä, aasit hyökkäilivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi ei oikeaan, josta syystä niitä muokattiin nuijilla, ja silloin tällöin aina leveä päivänvarjo äkkiä pulahti alas muun ratsujoukon keskeltä, ilmaisten taas yhden pyhiinvaeltajan haistaneen ruohoa. Tuskinpa vain on milloinkaan ollut aaseja, joitten navigatsioni olisi ollut niin vaikea kuin näiden tai joilla olisi ollut niin monta tuskastuttavaa vaistoa. Toisinaan me niin uuvuimme ja hengästyimme niiden kanssa taistellessamme, että meidän täytyi lakata siitä — ja paikalla aasit asettuivat vakaasti kävelemään. Tämä ja uupumus ja aurinko nukuttivat miehen pakostakin ja heti kun mies nukahti, pani aasi maata. Minun aasini ei ole koskaan enää näkevä lapsuuden kotiaan. Se on ruvennut makuulle yhden kerran liikaa. Sen täytyy kuolla.
Seisoimme kaikki muinoisen Efeson valtavassa teatterissa — tarkoitan kivi-istuimellisessa amfiteatterissa — ja annoimme valokuvata itsemme. Näytimme siellä yhtä siistiltä joukolta, luullakseni, kuin missä muualla tahansa. Me emme paljoa kaunista erämaan yleistä tyhjyyttä. Lisäämme niin paljon arvoa kuin voimme uhkeille raunioille viheriäisillä päivänvarjoillamme ja aaseillamme, mutta paljoa se ei merkitse. Mutta me kuitenkin tarkoitamme hyvää.
Haluan sanoa muutaman sanan Efeson ulkonäöstä.
Korkealla, jyrkällä, merelle antavalla mäellä on vankoista marmorilohkareista rakennettu rauniolinna, jossa perimätiedon mukaan Pyhää Paavalia pidettiin tuhatkahdeksansataa vuotta sitten vankina. Näiltä vanhoilta muureilta on kaunein näköala sen aution seudun yli, jossa Efeso muinoin oli, muinaisuuden ylpein kaupunki, jonka Dianan temppeli oli niin jalosti suunniteltu ja niin ihmeen taiten tehty, että se kuului maailman seitsemän ihmeen ensimmäisiin.
Takanamme on meri, edessä tasainen vihanta laakso (oikeastaan suo), joka kohoo kauas vuorten keskelle. Eteisellä alalla on oikealla Ajassalukin vanha linna korkealla kukkulalla, lähellä sitä lakeudella sulttaani Selimin moskeija, joka on raunioiksi sortunut (se on rakennettu Pyhän Johanneksen haudalle ja oli ennen kristitty kirkko). Lähempänä katsojan puolessa on Pionin kukkula, rintansa ympärillä ryhmissä kaikki, mitä Efeson raunioista vielä on pystyssä. Kapea laakso erottaa sen Koressoksen pitkästä, kallioisesta ja rosoisesta vuoresta. Maisema on sangen soma, mutta autio — sillä tuolla laajalla tasangolla ihmisen on mahdoton elää eikä sillä ole ihmisasunnolta. Ellei Pionin kukkulan juurella kohoisi noita sortuvia kaaria, valtavia patsaita ja hajoavia muureja, olisi vaikea luulla, että tällä paikalla muinoin on ollut kaupunki, jonka maine on vanhempi kuin tarukin. Tuntuu mahdottomalta tajuta, kuinka asiat, jotka nykyään kuuluvat koko maailman yhteiseen käsitepiiriin, voivat kuulua tämän hiljaisen, alakuloisen autiomaan historiaan ja hämäriin legendoihin. Puhumme Apollosta ja Dianasta — he syntyivät täällä, Syrinksin muuttumisesta ruo'oksi — se tapahtui täällä, suuresta Pan jumalasta — hän asui Koressos kukkulan luolissa, amatsoneista — tämä oli heidän kuuluin kotinsa, Bakkoksesta ja Herakleesta — molemmat taistelivat täällä näitä sotaisia naisia vastaan, kykloopeista — he kantoivat paikalle ne jykevät marmorilohkareet, joita on muutamissa näistä raunioista, Homeroksesta — tämä oli yksi hänen monesta syntymäkodistaan, Kimon Ateenalaisesta, Alkibiadeesta, Lysanderista, Agesilaoksesta — he kävivät täällä, ja sen teki Aleksanteri Suurikin ja Hannibal, Antiokhos, Scipio, Lucullus ja Sulla, Brutus, Cassius, Pompejus, Cicero ja Augustus. Antonius oli tässä paikassa tuomarina ja jätti kesken oikeusistuntoa, asianajajain pitäessä puheitaan, paikkansa juostakseen Kleopatran jälkeen hänen oven ohi kulkiessaan. Tästä kaupungista nuo molemmat lähtivät huviretkilleen aluksilla, joita soudettiin hopea-airoilla, joiden purjeet olivat hyvänhajuiset, kauniita tyttöparvia mukana palvelemassa ja näyttelijöitä ja soittoniekkoja huvittamassa. Aikana, joka on kaupungin vanhimmasta historiasta niin kaukana, että se melkein tuntuu nykyisyydeltä, saarnasi täällä apostoli Paavali uutta uskontoa, vieläpä Johanneskin, ja täällä edellisen otaksutaan tulleen työnnetyksi petoeläinten eteen, sillä Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille, 15 l. 32 v. seisoo:
"Jos minä ihmisten tavoin olen taistellut petojen kanssa
Efesossa" j.n.e.