"Horisonttaaliseen parallaksiin" — (päätään kynsien) — "horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont — kuules nyt, Harry, mitä varten rääkkäät sinä minua tällä, kun se koskee merimiehiä. Eiväthän merimiehet minuun kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin puoleen? … Se on hänen asiansa."
"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen luonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään."
"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti on sillä tavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan — pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin hän koko vuonna. Horisonttaalinen — Harry, minäpä sanon, mitä sinun tulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen verta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin tavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen, että hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä — se on idea. Aktiivisuutta. Näes hänellä on verentungos ja hän vain tarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.
"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle iankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät."
Yhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren toisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat harmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä valkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla äkkijyrkillä rantakallioilla.
Auringonlasku oli ihana — lämmin veripunainen hehku, joka punasi koko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta. Kauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan puolessa — ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja, aistillisia, viehättäviä — ne ovat valioita, hienostuneita, veltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet ainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka leimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla leveyksillä.
Mutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme, kun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä välitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles ja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena vaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut, kun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse Ateenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja julkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta ja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai Marathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.
Vihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan. Kävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista. Etäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni tasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme piankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten linnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä ikäarvoinen Parthenon. Niin erinomaisen kirkasta ja puhdasta on tämä ilma, että kiikari erotti jalon temppelin joka pilarin ja sitä ympäröivät pienemmätkin rauniot piirtyivät muotoineen. Vaikka matkaa oli viisi tai kuusi mailia. Akropoliin lähellä erotti laaksossa tavallisilla silmälaseillakin epämääräisesti Ateenan piirteitä. Kaikki olivat täynnään malttamattomuutta ja tahtoivat päästä maalle niin pian kuin suinkin lähteäkseen näille klassillisille paikoille. Ei ainoakaan ennen näkemämme maa ollut matkailijain kesken herättänyt näin yleistä harrastusta.
Mutta tuli huonoja uutisia. Piraion komentaja tuli veneellään ja sanoi, että meidän joko tuli lähteä pois, taikka poistua sataman ulkopuolelle ja olla laivassamme vankina yksitoista päivää ankarassa karanteenissa! Nostimme siis ankkurin ja laskimme vähän kauemmaksi ollaksemme siellä päivän tai vähän paremmin, kunnes saisimme laivaan muonaa, jonka jälkeen aioimme lähteä Konstantinopoliin. Se oli katkerin pettymys, mitä olimme vielä kokeneet. Maata kokonainen päivä Ateenan näkyvissä ja kuitenkin täytyä lähteä pois Ateenassa käymättä! Pettymys tuskin oli kyllin ankara sana tilanteen leimaamiseksi.
Joka sielu oli kaiken iltapäivän kannella kirjoineen, karttoineen ja kiikarineen koettaen saada selville, mikä "kapea kallioselänne" oli Areiopagi, mikä mäenrinne Pnyks, mikä kumpu Museokukkula ja niin edespäin. Mutta kaikki menikin sekaisin. Väittely alkoi käydä kiivaaksi ja puoluehenki ylivoimaiseksi. Kirkonmiehet katselivat liikutettuina erästä kukkulaa, väittäen sitä samaksi, jolta Pyhä Paavali oli saarnannut, mutta toinen puolue väitti, että tuo mäki oli Hymettos ja kolmas, että se oli Pentelikon! Kaiken ristiriitamme jälkeen saatoimme olla varmat vain yhdestä asiasta — että tuo tasalakinen kukkula oli Akropolis ja suurenmoiset rauniot sen laella Parthenon, jonka kuva meille jo lapsuuden koulukirjoista oli tuttu.