XIII LUKU.

Otteita muistikirjastani — Mahometin paratiisi ja piplian — Kaunis Damasko, maailman vanhin kaupunki — Itämaisia näkyjä tässä vanhassa kaupungissa — Damaskon raitioliikenne — Pyhän Paavalin kääntymys — Se "katu, jota sanotaan suoraksi" — Mahometin hauta — Miten kristittyjä vihataan — Kuinka muhammedilaiset pelkäävät saastutusta — Naamanin talo — Spitaalitaudin kauhut.

Seuraava päivä oli kerrassaan ilkityö sekä ihmisiä että hevosia kohtaan. Se oli toinen kolmentoista tunnin taival (mukaan luettuna tunnin päivällislepo). Tie oli karuimpia kalkkivuoria ja paljaimpia rotkoja mitä Syyriakaan voi tarjota. Kuumus väreili ilmassa kaikkialla. Rotkoissa melkein tukahduimme polttavassa ilmassa. Korkealla maalla oli kalkkivuorien heijastus häikäisevä. Julmaa oli hoputtaa rampoja hevosia, mutta ei auttanut, kun oli päästävä Damaskoon lauantai-iltana. Näimme vanhoja hautoja ja tyyliltään omituisia temppeleitä, joita oli louhittu kovaan kallioon äkkijyrkänteitten seinään korkealle päämme päälle, mutta emme joutuneet emmekä jaksaneet kiivetä sinne ylös niitä tutkimaan. Muistikirjani karut lauseet riittäkööt tämän päivän muista kokemuksista:

"Lähdimme leiristä k:lo 7 e.pp. ja kuljimme kammottavan taipaleen Zeb Danan laakson kautta ja rosoisten vuorten poikki — hevoset ontuen ja tuo arabialainen kiljukurkku, joka on melkein ainoa, joka laulaa, ja joka kantaa vesipusseja, aina tuhannen mailia edessäpäin, tietysti, eikä vettä, mitä juoda — eikö hänestä koskaan lähde henki? Kaunis joki rotkossa, kahden puolen taajassa granaattiomena-, viikuna-, öljypuu- ja kvittenitarhoja, ja lepäsimme päiväsydännä tunnin Figiassa Bileamin aasin kuululla lähteellä, joka on Syyrian lähteistä toinen suuruudeltaan ja jonka vesi on kylmintä, mitä on Siperian ulkopuolella — matkaoppaissa ei sanota, joiko Bileamin aasi koskaan tästä lähteestä — joku ehkä on pyhiinvaeltajia narrannut. Uimme siinä — Jack ja minä. Yhden sekunnin vain — vesi jäistä. Se on Abana joen päälähde — se laskee siihen puolen mailin päässä tästä. Kaunis paikka — jättiläispuita ympäriinsä — niin varjoisaa ja viileää, kun vain pysyisi hereillä — suuri virta kuohuu koskena aivan vuoren alta. Sen päällä on sangen vanha raunio, jolla ei ole tiettyä historiaa — otaksutaan siinä palvellun lähteen jumalaa tai Bileamin aasia tai jotain muuta. Viheliäinen kylä ihmissyöpäläisineen lähteen luona — repaleita, likaa, kuoppaisia poskia, taudin kalpeutta, mätähaavoja, esiinpistäviä luita, silmissä tylsä, tuskallinen surkeus ja jokainen kaunopuhelias suoni ja lihas päästä jalkaan ilmaisten kalvavaa nälkää. Kuinka he hyökkäsivät luun kimppuun, kuinka he purivat leipään, jonka heille annoimme! Kun näitä tämän kaltaisia hyörii ympärillä ja vahtii joka suupalaa ahnain silmin ja vaistomaisesti nielaisee joka kerran, kun me nielemme, ikäänkuin luullen noitten armaitten palain luistavan alas heidän omasta kurkustaan — kiiruhtakaa karavaania — en ainoatakaan ateriaa enää voi nautinnolla syödä tässä surkeassa maassa. Ja kun ajattelen, että meidän vielä täytyy kolme viikkoa syödä kolmesti päivässä tämmöisissä oloissa — se on vielä kovempi rangaistus kuin ratsastaa koko päivä auringonpaisteessa. Yleisössämme on kuusitoista nälkäistä lasta, joiden ikä on yhdestä kuuteen vuoteen, eivätkä niiden sääret ole luudan vartta vahvemmat. Läksimme lähteeltä k:lo 1 j.pp. (lähde poikkeutti meidät ainakin kaksi tuntia syrjään) ja saavuimme sille paikalle, josta Mahomet katseli Damaskoa, siksi ajoissa, että mekin saatoimme kunnolla katsella kaupunkia, ennenkuin täytyi lähteä liikkeelle? Väsyneitäkö? Kysykää tuulilta, jotka kaukana tähteitä sirottelivat merelle."

Päivän räikeän paisteen vienontuessa hämäräksi katselimme allamme leviävää taulua, joka on kuulu kautta maailman. Luullakseni olen ainakin neljäsataa kertaa lukenut, että kun Mahomet halpana kameelinajajana saapui tälle paikalle ja ensi kerran katseli Damaskoa, lausui hän kuuluksi tulleet sanat. Hän sanoi, ettei ihmisen ole suotu päästä muuta kuin yhteen paratiisiin ja että hän mieluummin meni taivaalliseen. Hän sen vuoksi istui tähän ja katseli silmäinsä iloksi tätä maallista Damaskon paratiisia ja lähti sitten pois sen porttien sisäpuolelle astumatta. Mäelle on rakennettu torni ilmaisemaan paikkaa, jossa hän seisoi.

Damasko on kaunis vuorelta nähden. Se on kaunis rehevään kasvullisuuteen tottuneiden ulkomaalaistenkin mielestä, ja voin helposti ymmärtää, kuinka sanomattoman kaunis se mahtaa olla silmissä, jotka ovat tottuneet vain Jumalan hylkäämän Syyrian karuuteen ja autiuteen. Luulisipa todella syyrialaisen joutuvan haltioihinsa hurjasta ihastuksesta tämmöisen taulun ensi kerran avautuessa hänen eteensä.

Korkealta mäeltä näkyy edessä ja alla muuri alakuloisia vuoria, joilla ei mitään kasva, räikeän helottavina auringonpaisteessa. Vuorimuuri aitaa helmaansa tasaisen kellervän hiekkaerämaan, joka on sileä kuin sametti ja jolla risteilee hienoina viivoina tien tapaisia, joilla kameelijonoja ja vaeltavia ihmisiä matelee hiljalleen eteenpäin. Aivan erämaan keskellä on aaltoileva ala vihantaa lehvää ja aivan sen sydämeen on pesinyt suuri valkoinen kaupunki, hohtaen kuin helmistä ja opaaleista muodostunut saari smaragdimeressä. Semmoinen on se taulu, joka siinä leviää etäällä allanne, kaukaisuuden vienous sävyillään, auringonpaisteen ihannoimana, voimakkaat vastakohdat vaikuttavuuttaan kohentamassa, ja yllä ja ympärillä levollisuuden raukaisevaa tuntua, joka antaa sille henkevyyttä ja saa sen paremminkin näyttämään kauniilta kangastukselta niistä salaperäisistä maailmoista, joissa unissamme käymme, kuin karkean, arkimielisen pallomme todellisuudelta. Ja kun muistelette, kuinka päättömät taipaleet olette saaneet kulkea päivän polttamaa, näännyttämää, hietaista, kaihoista, rumaa, ikävää, inhottavaa maata tänne päästäksenne, niin on se teidän mielestänne kaunein, kauneistakin kaunein taulu, mikä on koskaan ihmissilmää lumonnut kautta avaran maailmankaikkeuden! Jos minun pitäisi käydä Damaskossa toisen kerran, niin leiriytyisin Mahometin kukkulalle viikoksi ja lähtisin sitten tieheni. On aivan suotta lähteä muurien sisäpuolelle. Profeetta menetteli tietämättään sangen viisaasti, kun hän päätti olla käymättä Damaskon paratiisissa.

On olemassa kunnianarvoisa vanha perintätieto, että muka se suunnaton puutarha, jonka keskellä Damasko on, oli Edenin puutarha, ja uuden ajan kirjailijat ovat kokoilleet paljon todistuksia osoittaakseen, että se todella oli Eden ja että Farpar ja Abana ovat ne "kaksi jokea", jotka kastelivat Aatamin paratiisia. Saattaa ollakin niin, mutta ei se nyt ole mikään paratiisi ja yhtä mielellään oleskelee ken tahansa sen ulkopuolella kuin muurien sisäpuolellakin. Se on niin koukkuinen ja ahdas ja likainen, ettei tahdo voida käsittää olevansa siinä loistavassa kaupungissa, jonka kukkulalta näki. Korkeat maasta tehdyt muurit estävät näkemästä puutarhoja, ja paratiisi on muuttunut oikeaksi saasta- ja ja törkyruumaksi. Damaskossa on kuitenkin runsaasti kirkasta puhdasta vettä ja se riittää arabialaiselle, että hän pitäisi sitä kauniina ja siunattuna. Vettä on niin vähän auringon polttamassa Syyriassa. Amerikassa johdamme rautatiet suurien kaupunkiemme kautta. Syyriassa taas tiet mutkitetaan siten, että ne kulkevat niiden riutuvain pienien lätäköiden ohi, joita siellä sanotaan "lähteiksi" ja joita ei matkalla tapaa taajemmassa kuin joka neljäs tunti. Mutta "Raamatun joet" Farpar ja Abana (paljaita puroja) juoksevat Damaskon läpi ja niinpä on joka talolla ja joka puutarhalla kimaltelevat lähteensä ja pikkupuronsa. Lehvämetsineen ja runsaine vesineen Damasko epäilemättä on erämaan beduiineille ihmeitten ihme. Damasko on vain keidas — keidas juuri se on. Neljään tuhanteen vuoteen sen vedet eivät ole kuivuneet, eikä sen hedelmällisyys ehtynyt. Nyt käsitämme, kuinka tämä kaupunki on elänyt niin kauan. Se ei ole voinut kuolla. Niin kauan kuin vesi pysyy sille uskollisena tuolla ulkona ulvovan erämaan keskellä, niinkauan on Damasko pysyvä hengissä ilahuttaakseen uupuneen ja janoisen matkamiehen silmiä.

"Vaikka olet yhtä vanha kuin historia itse, olet raikas kuin kevään henkäys, kukoistava kuin oma ruusunumppusi ja tuoksuva kuin oma oranssikukkasi, oi Damasko, idän helmi!"

Damasko on vanhempi Abrahamiakin, se on maailman vanhin kaupunki. Sen perusti Uz, Noan pojanpoika. "Damaskon varhaisin historia peittyy harmaan muinaisuuden autereihin." Jos jätämme pois ne asiat, jotka kerrotaan vanhan testamentin yhdessätoista ensimmäisessä luvussa, niin ei maailmassa ole sattunut ainoatakaan tapausta, mistä on kirjoitettu tieto säilynyt, josta Damasko ei olisi ollut viestiä saamassa. Kuinka kauas siirtynemmekin hämärään muinaisuuteen, aina on Damasko ollut olemassa. Enemmän, kuin neljätuhatta vuotta on joka vuosisata kirjoituksissaan maininnut sen nimeä ja laulanut sen ylistystä. Damaskolle ovat vuodet vain hetkiä, vuosikymmenet vain lenteleviä ajan hiukkasia. Se ei aikaa mittaa päivin, kuukausin eikä vuosin, vaan valtakuntain mukaan, joiden se on nähnyt kohoavan ja kukoistavan ja sortuvan raunioiksi. Se on kuolemattomuuden perikuva. Se näki Baalbekiä, Thebeä ja Efesoa perustettavan. Se näki näiden kyläin kasvavan mahtaviksi kaupungeiksi ja hämmästyttävän maailmaa suurenmoisuudellaan — ja se on nähnyt niiden kukistuvan ja jäävän autioiksi, pöllöjen ja lepakoitten tyyssijoiksi. Se näki israelilaisten valtakunnan kohoavan loistoon ja taas tuhoutuvan. Se näki Kreikan kohoavan ja kukoistavan kaksituhatta vuotta ja sortuvan. Vanhoilla päivillään se näki Roomaa rakennettavan ja näki sen mahdillaan vallitsevan koko maailmaa, ja näki sen sortuvankin. Genovan ja Venezian muutamain vuosisatain mahti ja loisto olivat vakaalle vanhalle Damaskolle vain vähäpätöistä kipinöimistä, jota tuskin kannatti muistaa. Damasko on nähnyt kaikki, mitä maailmassa on tapahtunut, ja kuitenkin se elää. Se on nähnyt tuhatkunnan valtakunnan kuivat luut ja näkee vielä toisen mokoman hautaan vaipuvan, ennenkuin se kuolee. Vanha Damasko se oikeastaan on "ikuinen kaupunki", vaikka nimen on saanut toinen.