Kahdesti he antoivat minun minuutin verran levätä, sen ajan jonka kiristivät minulta bakshiishia, ja sitten jatkoivat riivattua lentoaan pyramidin huippua kohti. He tahtoivat voittaa kaikki muut ryhmät. Heille ei merkinnyt mitään, että minut, muukalainen, oli uhrattava heidän epäpyhän kunnianhimonsa alttarilla. — Mutta murheen keskellä kasvavat ilon kukkaset. Tälläkin pimeällä hetkellä sain suloisen lohdutuksen. Sillä minä tiesin, että elleivät nämä muhammedilaiset katuisi, joutuisivat he jonain päivänä tuhon omiksi. Mutta he eivät milloinkaan kadu — he eivät milloinkaan luovu pakanuudestaan. Tämä aate rauhoitti minua, virkisti minua, ja vaivuin kukkulalla maahan rentona ja uupuneena, mutta tyytyväisenä, sisällisesti niin tyytyväisenä ja rauhallisena.
Toisella puolella ulottui mahtavaa keltaista hiekkamerta kauas maan ääriin saakka ja se levisi juhlallisena, hiljaisena, vailla kasvullisuutta, ainoankaan luodun elävän muodon vilkastuttamatta sen autiutta. Toisella kädellä levisi allamme Egyptin Eden — leveänä vihantana permantona, mutkittelevain jokien halkomana, kylistä täpläisenä. Yhä loittonevat palmulehdot vähenevällä koollaan ilmaisivat ja mittailivat sen aavoja etäisyyksiä. Se makasi ja uinui lumotussa ilmapiirissä. Ei kuulunut ääntä, näkynyt Rikettä. Keskivaiheilla kumpusi taatelitöyhtöjen yläpuolelle kupukattoinen sakarainen kaukomätäs, mitä vienoimman värikkään autereen läpi hohtaen. Kauempana taivaanrannan puolessa vartioi toistakymmentä jyhkeää pyramidia Memfiin raunioita. Ja jalkaimme juuressa lempeä, umpimielinen sfinksi hiekan keskelliseltä valtaistuimeltaan katseli maisemakuvaa niin levollisena ja miettiväisenä kuin se on näitä samoja kuvia katsellut täyteen viisikymmentä hidastelevaa vuosisataa.
Kärsimme kidutusta, jota ei mikään kynä voi kuvata, niiden nälkäisten bakshiish-pyyntöjen johdosta, joita kiilui arabialaisten silmistä ja herkeämättä virtasi arabialaisten huulilta. Miksi koettaa palauttaa muistoon kadonneen egyptiläisen suuruuden traditioita, miksi koettaa kuvitella Egyptiä saattamassa kuollutta Ramsesta hänen pyramidihautaansa, taikka israelin pitkää jonoa lähdössä tuon erämaan poikki? Miksi yrittää ajatella ensinkään? Sehän oli aivan mahdotonta. Täytyy tuoda mietteensä valmiiksi leikattuina ja kuivattuina tai leikata ja kuivata ne vasta perästäpäin.
Tavanmukainen arabialainen esiintyi ja lupasi tavanmukaiseen tapaan juosta Kheopsin pyramidilta alas ja sitten sen kahdeksasosan mailia hiekkaa, joka on sen ja Kefrenin suuren pyramidin välillä, ja palata meidän luo Kheopsin pyramidin huippuun — kaikki yhdeksän minuutin kuluessa ja koko homman yhdestä dollarista. Ensimmäisessä kiukunpuuskauksessani olin kerrassaan vastahakoinen suomaan apua ja lohdutusta tälle uskottomalle. Mutta odotahan. Kefrenin ylin kolmannes oli verhottu tahkotulla marmorilla, joka oli liukasta kuin lasi. Siunattu ajatus juolahti päähäni. Hän ehdottomasti taittaa niskansa. Teimme välipuheen kiiruimman kautta ja päästimme hänet menemään. Ja hän lähti. Me katselimme. Hän loikki alas pyramidin leveätä sivua, hypyn toisensa jälkeen kuin vuorikauris. Hän pieneni pienenemistään, kunnes vihdoin oli kuin pomppiva pygmee kaukana alhaalla pyramidin juurella — sitten katosi. Käännyimme ja katselimme toiselle puolelle — neljäkymmentä sekuntia — kahdeksankymmentä sekuntia — sata — iloitkaa, hän on jo kuollut! — kaksi minuuttia — ja neljännes — "Tuolla hän menee!" Liiankin totta — liiankin totta. Hän oli nyt kovin pieni. Verkalleen, mutta varmasti hän eteni tasaisen maan poikki. Alkoi taas hyppiä ja kiivetä. Ylös, ylös, ylös — saapui vihdoin sileälle verholle — nyt vihdoinkin! Mutta hän tarrasi siihen kiinni varpain ja sormin kuin kärpänen. Hän ryömi yhtäänne ja toisaanne — nyt oikealle, luisuen ylöspäin — nyt vasemmalle, yhä ylöspäin luisuen — ja seisoi lopulta kuin pieni musta pliki huipulla ja heilutti pygmeemäistä vyötään! Sitten hän jälleen ryömi alas karkeille portaille, sitten turvautui sukkeliin kinttuihinsa ja lensi. Pian hän katosi näkyvistämme. Mutta tuota pikaa näimme hänet taas allamme ja kiipeävän ylöspäin vähentymättömällä tarmolla. Eikä kauan kulunut, ennenkuin hän hyppäsi keskelle joukkoamme uljaalla sotahuudolla. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäyksi sekuntia. Hän oli voittanut. Hänen luunsa olivat ehyet. Hukkayritys siis. Minä hiukan mietin asiaa. Ajattelin itsekseni, että nyt hän on väsynyt ja luultavasti hänen päätään alkaa pyörryttää. Uhraan vielä yhden dollarin.
Ja hän lähti uudelleen. Kulki pikkuretkensä uuden kerran. Luiskahti sileällä verholla — hän oli jo vähältä minun. Mutta kovan onnen rako pelasti hänet. Hän tuli luoksemme taas — ja aivan terveenä. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia.
Sanoin Danille: "Lainaa minulle dollari — vielä minä tämän pelin voitan".
Kävi vielä nolommin. Hän voitti taas. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkahdeksan sekuntia. Minulta loppui kärsivällisyys kokonaan. Olin suunniltani. Raha ei merkinnyt minulle enää mitään. Minä sanoin: "Oi sinä profeetan poika, saat sata dollaria, jos hyppäät tämän pyramidin huipusta päistikkaa alas. Ellet hyväksy tarjousta, niin sano ehtosi. Minä en välitä siitä, mitä maksaa. Minä jään tänne ja lyön vetoa niin kauan kuin Danilla on senttikään kukkarossaan".
Minulla oli hyvät toiveet voittaa nyt, sillä arabialaiselle tämä oli häikäisevä tilaisuus. Hän punnitsi asiaa hetkisen ja luullakseni olisi yrittänyt, mutta sitten tuli hänen äitinsä ja sekaantui asiaan. Äidin kyyneleet liikuttivat minua — en koskaan voi välinpitämättömänä nähdä naisten vuodattavan kyyneliä — ja minä lupasin hänellekin satasen, jos hänkin hyppäisi.
Mutta se oli hukkayritys. Arabialaiset ovat Egyptissä liian korkeassa hinnassa. He näyttävät naamaa, joka ei vähääkään sovi moisille villi-ihmisille.
Laskeusimme alas palavissa päin ja huonolla tuulella. Dragomaani sytytti kynttilät ja astuimme kaikki pyramidin juurta, ympärillämme hurja roskajoukko arabialaisia, jotka kaikki pyytämättä tungettelivat meille palveluksiaan. He laahasivat meitä mukanaan pitkin pitkää kaltevaa käytävää ja tiputtelivat kynttilöistä talia päällemme ylt'yleensä. Tämä käytävä ei ollut kuin kaksi kertaa leveämpi ja korkeampi kuin muotia seuraavan naisen matka-arkku, ja seinät, katto ja lattia olivat täysistä egyptiläisistä graniittilohkareista, joiden leveys oli vaatekaapin, paksuus kaksi ja pituus kolme kertaa suurempi kuin vaatekaapin. Kiipesimme, kiipesimme ahdistavassa pimeydessä, kunnes mielestäni mahdoimme uudelleen lähestyä pyramidin huippua, ja tulimme sitten "kuningattaren kammioon" ja pian sen jälkeen "kuninkaan kammioon". Nämä avarat huoneet olivat hautoja. Seinät oli rakennettu valtavista silitetyistä graniittimöhkäleistä, jotka oli tarkkaan liitetty yhteen. Jotkut lohkareista olivat tavallisen arkihuoneen kokoisia. Kuninkaan kammion keskellä oli suuri kivinen arkku, joka muistutti kylpyammetta. Sen ympärille oli kokoontunut maalauksellinen ryhmä villejä arabialaisia ja ryvettyneitä, repaleisia pyhiinvaeltajia, jotka puhellessaan kohottivat kynttilöitään korkealle pimeään, ja häälyvät valoläikät muodostivat hämärän sädekehän erään parantumattoman muistoesineiden kerääjän ympäri, kun hän pyhyyttä häväisevällä vasarallaan naputteli ikäarvoista arkkua.