"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa — hänen mielipidettään olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."
Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat. Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas, esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin — mutta jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit, jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne, olemme valmiit —"
Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:
"Mutta sopimus! — sopimus! — Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa, kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla hyvinkin —"
"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? — Tuo sopimus, jossa Burgundin herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin kuninkaalle? — Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista. Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! — Tuota nyt todellakin suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa. Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä — elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia, vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana — —"
"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella —"
"Niin — miekalla", sanoi Johanna rohkeasti.
Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen Johannalle, sanoen:
"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.
Kuudeskolmatta luku.