"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"
Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa, Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään, joissa sormukset välkkyivät:
"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."
Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:
"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."
"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"
"Pelkuruus ja kavaluus — ei muuta."
Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:
"— Ylhäinen kenraali — minä vetoon kuninkaaseen."
Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui: