Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont" kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa lampaitaan kotikylässään.
Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.
Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä Zebra nimiseen majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.
Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville. Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä, joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä, sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän, johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä tahtonsa.
Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita, ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali, johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.
Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle. Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa, tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta, komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan kunniavartio seisoi talon edustalla.
Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.
Viideskolmatta luku.
Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt, niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta, ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.
Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo, jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille, joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet: