Kolmas luku.
Kun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja että tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni ja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi minulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli hyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan tuomio-oikeuden kirjuriksi. — Tämähän todellakin oli ihmeellinen sallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki mitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa kohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä Manchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua kenellekään ilmaista.
Manchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden oli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty englantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen oikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty hänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia, joita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia virkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.
Parisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä piti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä mies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että oikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin läsnäolijaa todistaa.
Ja niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu Poitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu syyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty, ettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten syytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu kuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja siihen täytyi alistua.
Niin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti Johannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: jos ei oikeus häntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun.
Kyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö raukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä vankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa raakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin, käsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa. Ei yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli todellakin turvattomuutta.
Eräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa vangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden englantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo. Hän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi englantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:
"Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä tiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä."
Mutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa kättänsä ja sanoi: