"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille onnea?"
"En, mutta minä huusin: 'Ajakaa englantilaiset pakoon!' Ja minä kävin itse etunenässä."
Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui kysyttiin:
"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"
"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."
"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"
"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että sittenkin olin Jumalan lähettiläs."
"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"
"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."
Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja palvelusta.