Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi itse piispa:
"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan päällä?"
Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo, niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."
Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja siunanneet häntä.
Mutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti kekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset toiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.
Kun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi sydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että hänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä sanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle kaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä, jotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin olisi vapautunut heidän kahleistaan.
Seitsemäs luku.
Ei piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt aikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen syytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta Cauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet rikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä työstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla välittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä viatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat olleet hänen tiellänsä.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian saavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä kanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja tunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka sisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27 päivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä syytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi vastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin rikokseen ja tuomioon vikapäänä.
Piispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka muka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia miehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle tielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi neuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina olisivat hänelle avullisia.