Tätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui olemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään Rouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean Lohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi senkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu annettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.
Piispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän välittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu suotu.
Piispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla hyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa ollut puheen aihetta.
Tuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä, mitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot, hurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta rakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan väärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin myrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä nimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä pahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi, joka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja Jumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään. Vielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan verenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen naisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut sotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä ja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella käsiään ja jalkojaan.
Niin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa ja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja itsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai pelkureistakin sankareita — väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi luulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.
Kannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja johdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat, joita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen tutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten sanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.
Kuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät tuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla tuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan viimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla sepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden valheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.
Tällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa
Manchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja
Martin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa
alistumaan pyhän kirkon tuomioon — ja tunnustamaan, ettei hän ollut
Jumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet
Jumalasta.
Mutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa, sillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan vihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin kirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa olisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.
Johanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen tuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi Cauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.