"Ole vaiti, paholaisen nimessä!"
Manchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt merkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.
"Ei se ole tarpeellista."
Nyt huudahti Johanna tuskallisesti: "Voi, te kirjoitatte kaikki, joka on minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni."
Nämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta
Cauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.
Kahdeksas luku.
Huhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut huonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja hänen tilansa oli yhä huonontunut.
Oli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä Parisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit ja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon rohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että monessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan suuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta tähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.
Viidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti kiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan läheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna oli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat hämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä kirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että kansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa olisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen elämänsä.
Warwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan ja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin kreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa parantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta oli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen kuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.