Tauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin viikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien oikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa myöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin tärkeää olisi sanottu.
Johanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki. Mutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi Johannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa loukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan sanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä häntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi: "Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle ihmiselle sielusi pelastusta, Tässä asiassa me vain seuraamme pyhän kirkon esimerkkiä, joka ei kiellä anteeksiantoa siltä, joka vain tahtoo palata sen turviin."
Johanna kiitti ja sanoi:
"Minä voin kuolla tähän tautiin, jos se on Jumalan hyvä tahto; niin pyydän siis, että te ripitätte minut ja annatte minun nauttia pyhää ehtoollista, ja että minut haudataan siunattuun maahan."
Piispa ajatteli, että tässä heikkouden tilassa, peläten joutuvansa siunaamattomaan maahan ja siitä helvetin vaivaan, tyttö vihdoinkin tunnustaa, mitä he vaativat ja sanoi:
"Niin, jos haluat pyhää sakramenttia, täytyy sinun tehdä niinkuin kaikki hyvät kristityt tekevät ja alistua kirkon vaatimuksiin."
Johanna sanoi, ettei hänellä ollut muuta lisättävää, kuin mitä hän ennen oli puhunut. Mutta kun piispa yhä uudisti vaatimuksensa kirkon sääntöihin alistumisesta, lausui hän:
"Jos kuolisin tässä vankihuoneessa, niin pyytäisin teidän hautaamaan minut siunattuun maahan; mutta jos ette sitä tahdo, niin luotan sittenkin Vapahtajaani."
Piispa ja nuo toiset kirkon miehet varottivat nyt ankarasti Johannaa ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa tuli ja uhkasivat, että ellei hän tunnustaisi ja katuisi niitä suuria erehdyksiä, joihin hän oli syypää, hän Jumalan sanan ja pyhän evankelista Matteuksen todistuksen mukaan erotettaisiin ja hyljättäisiin kirkon yhteydestä ja pidettäisiin pakanaa ja publikaania pahempana, jopa turkkilaisena ja sarasenilaisena, jolla ei enää olisi pelastusta.
Olisi luullut tämmöisten pelotusten ja uhkausten masentavan tuota heikkoa, turvatonta, yksinäistä tyttö raukkaa, mutta hän oli vakaumuksessaan luja ja järkähtämätön ja sanoi, että hän oli kastettu pyhään kristilliseen uskoon ja siinä uskossa hän tahtoi kuolla, ja että hän aina oli tahtonut palvella Jumalaa. Viimeksi hän lausui: