Seuraavana aamuna olin seurannut Manchonia eräälle lavalle, joka oli rakennettu pyhän Ouenin kirkkomaalle ja jossa jo istui joukko pappeja, kaupungin etevimpiä porvareja ja muita ylhäisiä henkilöitä. Lähellä sitä oli toinen katolla varustettu lava, joka oli kauniisti koristettu monivärisillä uutimilla ja matoilla. Tässä oli istuimia vanhalle Winchesterin kardinaalille, Cauchonille, kolmelle piispalle, varainkvisitorille, kahdeksalle apotille ja kaikille oikeudenjäsenille, jotka olivat olleet läsnä Johannan asiaa tutkittaessa.
Kahdenkymmenen askeleen päässä tästä kohosi kivestä tehty, keon muotoinen kumpu, jonka yläosa oli peitetty puilla ja risuilla ja näytti minusta niin korkealta, että milt'ei taivasta tavotti. Polttorovion edessä seisoi pyöveli punaisiin puettuine sotamiehineen ja heidän jalkainsa edessä näkyi hehkuva hiilikasa, josta he eivät antaneet tulen sammua. Vähän syrjempänä siitä oli miehen korkuinen koko risuja, joita sitten aijottiin vielä tuleen heittää.
Nähdessäni polttorovion tuntui minusta kuin tuliset, sanomattomat tuskat olisivat viiltäneet ruumistani, mutta sittenkään en voinut kääntää katseitani siitä, enkä olla ajattelematta tuota kauheata näytelmää.
Tuon avonaisen paikan ympärillä seisoi englantilaisia sotamiehiä vieri vieressä, komeaa väkeä puettuina loistaviin rintahaarniskoihin ja kypäreihin, heidän takanaan seisoi kansaa mustanaan, samoin olivat kaikki portaat, käytävät, parvekkeet ja katot täynnä väkeä.
Ilma oli painostavan kuuma ja ukkonen oli tulossa, mustat pilvet peittivät taivaan ja etäällä sen rannalla välähteli salama. Syvä hiljaisuus vallitsi.
Mutta vihdoin kuului komentosanoja, aseiden kalsketta ja teräkseen puettujen miesten astuntaa katukivillä. Sydämeni sykki ajatellessani, että toivottu pelastus ehkä vieläkin lähestyi. Mutta kohta huomasin taas pettyneeni. Lähestyihän vain kahleita kantava Johanna sotamiesten saattamana. Hän oli sairas ja jaksoi tuskin astua. Ei hänellä ollut pitkää matkaa kuljettavana, mutta hän oli ollut vuoden vangittuna saamatta hengittää ulkoilmaa ja nyt näytti kuin ei hän olisi jaksanut sitä kestää, väsymyksestä menehtymäisillään hän kulki tuossa painostavassa kesähelteessä. Ja kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli heti tuo katala Loyseleur hänen vieressään kuiskaillen hänen korvaansa lupauksia, joita ei koskaan aijottu pitää ja kehottaen häntä tunnustamaan erehtyneensä.
Johanna istuttuaan sulki silmänsä, antoi kahleensa painua alas, kädet helmassa, näytti kuin ei hän olisi välittänyt mistään muusta kuin levosta.
Kuinka tarkkaavasti kaikki katselivat tuota heikkoa tyttöä, ja kuinka teeskentelemätön hän siinä oli kaikkein noiden katselijain edessä, jotka niin kauvan olivat odottaneet nähdäkseen häntä, jonka nimi jo oli tunnettu koko Europassa. Aikansa ihmelapsi oli Johanna d'Arc, ja ihmeenä hän on oleva kaikkina aikoina!
Nyt nousi puhujalavalle eräs oppinut, Guillaume Erard, joka oli saanut toimekseen pitää saarnan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana. Tekstin hän otti yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä ja kuuluisalla puhetaidollaan hän nyt kuvasi kaikkia niitä erehdyksiä, rikoksia, kerettiläisyyttä ja häpeää, johon Johanna oli huomattu syypääksi. Itse hän puhuessaan yhä kiihtyi, kunnes viimein oli aivan kuin vihan vimmassa. Mutta hänen sanansa näyttivät kaikuvan kuuroille korville, sillä Johanna oli kuin unelmiin vaipunut, jotta ei kukaan voinut tietää, ymmärsikö hän mitään tuosta kaikesta. Mutta vihdoin huusi puhuja kovalla äänellä:
"Ranskan kansa, kuinka syvään olet langennut! — Sinun joukossasi on aina ennen ollut tosi kristityltä, mutta nyt Kaarle, joka sanoo olevansa sinun kuninkaasi ja hallitsijasi, kerettiläisenä ja luopiona suosii halpa-arvoista, noituudesta tunnettua naista!" Johanna nosti päätään ja hänen silmänsä säihkyivät. Pappi kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: "Sinulle, Johanna, minä puhun, ja minä sanon, että sinun kuninkaasi on luopio ja kerettiläinen!"