"Minä vetoon pyhään yhteiseen kirkkoon, tuleeko minun tehdä luopumisvala vai ei."
Erard selitti:
"Sinun tulee paikalla tehdä luopumisvala taikka muuten sinä nyt heti poltetaan."
Nämä kamalat sanat kuullessaan Johanna katsoi ylös ja nyt hän vasta huomasi polttorovion ja hehkuvat hiilet. Hän säpsähti, nousi seisomaan ja lausui muutamia sekavia sanoja ja tuijotti väkijoukkoon kuin olisi hän ollut houreessa.
Papit kokoontuivat hänen ympärilleen ahdistaen häntä tekemään puumerkkinsä luopumiskirjaan, moni kiirehti ja kiihdytti häntä, ja kansakin melusi, piti ääntä ja kiihtyi joka puolella.
Johannan voimat loppuivat. Hän katsoi hetken ympärilleen kuin mieletön, sitten hän vähitellen vaipui polvilleen ja lausui:
"Minä alistun."
He eivät antaneet hänelle aikaa ajatusten selvittämiseen — he tiesivät, kuinka vaarallista se heidän asialleen olisi ollut. Massieu luki heti paikalla luopumisvalan ja Johanna lausui hänen jälessään konemaisesti sanat ja näytti kuin olisivat hänen ajatuksensa liidelleet kaukana koko tapahtumasta.
Sitten tuo paperi, jossa oli vain muutama lause, asetettiin syrjään ja toinen, johon oli monta sivua kirjoitettu, otettiin esille. Ja sanottiin, ettei Johannan tarvinnut mitään muuta kuin kirjoittaa nimensä tuon alle. Mutta kun hän selitti, ettei osannut kirjoittaa, niin eräs Englannin kuninkaan kirjuri, joka oli läsnä, otti Johannan käden omaansa ja kirjoitti nimen — Jehanne. Tuo vala oli siis tehty. Hän oli antanut nimensä semmoisen kirjoituksen alle, jota ei itsekään tuntenut. Kirjoituksessa häntä syytettiin noituudesta, seurustelusta pahojen henkien kanssa, Jumalan ja hänen enkeliensä pilkkaamisesta ja monesta muusta suuresta rikoksesta, joista kaikista hän lupasi tehdä parannuksen, ja samassa hän lupasi tästälähin aina pitää naisten vaatteita, joista pahahenki oli viekotellut häntä luopumaan.
Sitten Cauchon julisti, että hän nyt jälleen oli otettu siunatun kirkon yhteyteen ja sai nauttia kirkon armovälikappaleita. Nämä sanat kuullessaan loisti kiitollisuus Johannan silmistä.