"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos minut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut muutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun mielelläni teidän tahtoonne."
Mutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa Cauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua asiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet puhuneet hänelle viime torstain jälkeen.
"Ovat", sanoi Johanna. "Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet ja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en ole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs." — Sitten Johanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: "Mutta minä pelkäsin tulta ja sentähden myönnyin."
Nyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin oli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen totuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti totuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva polttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.
Hänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää epäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut oman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti pöytäkirjansa laitaan —
"Responsio mortifera." [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]
Jonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä kerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat puhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:
"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti."
"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut."
Hyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan ollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän tehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän tuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä: