"Voin" — kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.
"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan."
Johannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen hän lausui hiljaa:
"Milloinka minun tulee kuolla?"
"Tänäpäivänä, aika on käsissä."
Jälleen väristys. — "Niinkö pian, voi niin pian!"
Pitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain keskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:
"Minkälainen kuolema?"
"Polttoroviolla."
"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!" Hän nousi kiivaasti ylös, alkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen milloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä armahdusta ja turvaa.