Kun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen kiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon edustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä olivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot syleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet taputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla poikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen sotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja koetti päästä pois ihmisten näkyvistä.

Kyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman yksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää arkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä tapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme, kuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:

"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut, olisi ollut aivan toista — mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja hän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa, ja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi saanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään, kunnes se parani."

"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua kirveellä?" arvelivat lapset.

"Kyllä hän uhkasi."

"Etkö peljännyt?"

"En — en juuri paljon, mutta vähän vain."

"Mutta, miksi et peljännyt?"

Hän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:

"Sitä en tiedä."