Tytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:
"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla."
"Ja minä myös", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen. "Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko tulisi vastaani!"
"Pyh!" sanoi Paladin, "kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta jos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin nähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo sotamieheksi?"
Kaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:
"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros — kuinka vihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! —"
Näin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että olivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että tuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut nähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen ja hämillään toisten pilkasta.
Mutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen käänteen. — Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa kamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät tuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme pelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin tavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti pidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä — sillä tuo raivoisa mielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.
Repaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt rohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli meitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen huutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna pysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti. Vasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme — silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi vakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli aivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma musteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin ihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä kädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen hänen kirvestään.
Vähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat puun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat näkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai nimekseen "Rohkea".