Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.
Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea vuotta vanhemmat — olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä. Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia sotakenraaleja ja sanoi:
"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! — Dunois, jota sanotaan Orleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan — en voi sanoa mitä tekisin, tahtoisin ennemmin toimia kuin puhua — mutta olisin minä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta ylvästelijästä La Hirestä — mitä kenraaleja he ovatkaan!"
Meitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti puhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme ylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät tavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan poskille ja hän sanoi:
"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka todellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat henkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni suuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa — enempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa."
Paladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä mieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen rohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:
"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde sotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä kuitenkaan lähde."
"Näetkös", sanoi Paladin, "en voi mennä, koska en ole aatelismies, siinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa? En hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin pelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin kelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos tarvitsevat — ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan näyttää kykyäni — vasta silloin minun on aika lähteä sotaan."
Kaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:
"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo viiden vuoden perästä."