"Hän lähtee ennen —", sanoi Johanna hiljaa ja itsekseen niinkuin ei kukaan olisi sitä kuullut. Eivätkä häntä luullakseni kuulleetkaan muut kuin minä. Huomasin, että hänen neuleensa oli pudonnut helmaan ja että hänen silmänsä haaveksien tähystivät eteensä. Toisinaan hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, mutta ääntä en ensinkään kuullut.
Noel Rainguesson sanoi:
"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen saattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa."
Koululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin lukea ja kirjoittaa.
Kaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:
"Sehän oli mukava keksintö — niin — näin selviämme koko pulmasta. Hänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa tuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee tuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman."
"Ei, ei — hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä sittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut —" kuiskasi Johanna. "Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan — mutta eivät omasta vapaasta tahdostaan." Hän lausui tuon niin hiljaa, että tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan salaperäisiltä.
Keskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli monenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti, että kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan valtaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi pyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.
"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi — se on tietty", lisäsivät toiset.
Paladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti: