"Tyttärestä en välittäisi — minä kyllä tietäisin kenen ennemmin ottaisin."
Hän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt, sillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.
Sanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme halusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä, tuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi palkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia, sillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän tuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:
"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään sanoisi minulle: 'Nyt olet rikas — valitse mitä tahdot' — niin lankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi vapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista."
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei kukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset, ettemme sitä olleet tehneet — silloin kun hän piti sanansa ja uskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta juuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.
Seitsemäs luku.
Koko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli Johanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista. Hän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että vakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja rakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina ollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä usein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä jälleen virkistyi.
Mutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen eikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan koettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta. Hän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän toisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka isänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä sen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille ilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun aikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin tietää tämän salaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden kedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme Ranskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä koettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein vastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa maan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka kaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle suoraan ajatukseni.
"Kuule, Johanna", sanoin äkkiä, "olen tarkemmin ajatellut asiaa ja minun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää toivoa, maamme on hukassa."