En uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat hänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti hän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.
"Maamme hukassa? Miksi niin — miksi niin luulet?"
Nyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti. "Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita sellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan, vetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää päivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta alamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat ovat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille, ei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja vailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman vihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja paeta Skotlantiin. Se on tosi — eikö ole?"
"Niin, on se tosi."
"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."
"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"
"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"
"Toivoa — vielä paljon enemmänkin! — Ranska on tuleva vapaaksi ja voimakkaaksi — se on varma! —"
Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle uudestaan selittämään.
"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi, Johanna. — Kas tässä" — vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen — se merkitsee erästä virtaa."