Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä, mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan, mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia sanoja. Hän lausui:
"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän toverinaan — sotamiesten! — Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät ja halveksisivat minua. — Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa sotajoukkoja — minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta — en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. — — — Mutta jos minun täytyy — jos niin tahdot —"
Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin, että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa, niin tietäisin, että kaikki oli totta.
Kahdeksas luku.
Kuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka hän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: "kaikki on unta — äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet". Sitten ristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista. Nyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä lumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.
Sitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä ja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä. Hän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän vielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa ja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli innostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt täyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän ollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani siitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:
"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta — et voi arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa noin ja —" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."
"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"
"Uneksitko nyt?"
"En tiedä, en suinkaan."