"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun." — Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna tuli jälessäni.
"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin: "Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"
"Odota vähän — sitten saat sen tietää."
"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli, jonka näin?"
Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin — ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.
Ristin itseäni vavisten.
"Etkö sinä peljännyt, Johanna — näitkö hänen kasvonsa — ja hänen vartalonsa?"
"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin."
"Milloin se oli, Johanna?"
"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."