"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"
"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."
"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"
Hän huokasi ja sanoi:
"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä — eivät ne muuta ole voineet ilmoittaa."
"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."
"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka ja kenen kautta — — sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun tänäpäivänä."
Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja puna nousi kasvoille.
"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi] päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."
Olin hämmästynyt ja sanoin: