Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan. Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä lupasin ja pidinkin lupaukseni.
* * * * *
Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti; hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.
Illalla hän sanoi salaa minulle:
"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes tarvitsen sinua."
Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen. Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista, jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa niin puhtaana loppuun asti.
Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita, pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä. Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin, ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi kirjeen lähettämiseen.
Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi. Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit. Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.
Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset, että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:
"Puhuako minun kanssani?"