"Niin, ylhäinen herra."
"Hm — minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."
Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa. Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:
"No, mikä on asiasi, lapseni?"
"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää hänelle apua."
Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on järkensä menettänyt."
Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:
"Mitä joutavia? Kuningas — eli Dauphin, niinkuin sinä sanot — ei tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin — se on varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"
"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä, jotka saattavat minut Dauphinin luo."
"Mitä sanot? Miksi niin?"