Nyt on vuosi 1492. Olen kahdeksankymmenen kahden vuoden vanha. Tapahtumat, joista nyt aijon teille kertoa, olen itse lapsena ja nuorena ollessani nähnyt ja kuullut.
Kaikissa lauluissa ja taruissa, joita te Johanna d'Arcista luette, laulatte ja tutkitte, ja jotka äsken keksityn kirjapainotaidon avulla ovat levinneet koko maailmaan, mainitaan hänen nimensä rinnalla minun, vapaasukuisen herran, Louis de Conten nimi. Olin hänen aseenkantajansa ja kirjurinsa. Seurasin häntä alusta loppuun asti.
Kasvoin samassa kylässä kuin hän. Leikin lapsena hänen kanssaan joka päivä, niinkuin te nyt leikitte kasvinkumppanienne kanssa. Nyt kun koko maailma ylistää hänen nimeänsä, tuntuu teistä ihmeelliseltä, että kertomukseni ovat tosia. Mutta tosia ne sittenkin ovat.
Olin hänen leikkitoverinsa ja sitten seurasin häntä sotaan. Vielä tänäkin päivänä muistan hänet kauniina ja puhtaana, muistan tuon hennon olennon, kun hän Ranskan armeijan etunenässä istui ratsunsa selässä, kumartuneena hevosen kaulaa kohti, tukka liehuen tuulessa, hopeankirkkaalla miekalla raivaten tietä sodan kuumimpaan tuoksinaan, joskus kadoten näkyvistä keskellä hevosten päitä, kohotettuja aseellisia käsivarsia, kilpiä ja liehuvia höyhentöyhtöjä. Seurasin häntä loppuun asti; ja kun tulivat nuo synkät päivät, joiden varjo ijäti kirouksena painaa hänen murhaajainsa muistoa, samoin kuin Ranskan kansaa, joka toimettomana antoi ilkityön tapahtua, sain viimeisenä puristaa hänen kättänsä.
Vuodet vierivät. Näky tuon ihmeellisen tytön elämän meteorin kaltaisesta loistosta Ranskan sotataivaalla ja sen sammumisesta polttorovion savupatsaisiin, vaipui yhä syvemmälle muistojen maailmaan ja nousee sieltä jälleen ihmeellisenä, kirkkaana ja ylevänä. Vihdoin käsitän hänet sellaiseksi kuin hän oli — jaloimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on elänyt, ellemme ota lukuun itse maailman Vapahtajaa.
Toinen luku.
Minä Louis de Conte olen syntynyt Neufchâteaussa 6 päivänä tammikuuta 1410, kaksi vuotta ennen Johannan syntymistä Domrémyssä. Vanhempani olivat vuosisadan alkupuolella Parisin lähitienoolta muuttaneet tähän kaukaiseen seutuun. Isäni kuului Armagnac puolueeseen, joka puolusti meidän omaa, laillista, ranskalaista kuningastamme, joskin tämä siihen aikaan oli heikko ja tarmoton. Burgundilainen puolue taas oli englantilaisten liittolainen. Sillä oli valta ja se kohteli hirmuhaltijan tavoin kaikkia, jotka eivät sen valtaan taipuneet. Isältänikin olivat nämä puoluelaiset ryöstäneet kaiken muun, paitse hänen aatelisvaakunaansa, ja köyhänä, murtuneena miehenä hän asettui Neufchâteauhon, missä hän kuitenkin hyvin viihtyi, koska hän siellä sai elää verraten rauhallisissa oloissa.
Parisissa kulki siihen aikaan pitkin katuja joka yö aseellisia joukkoja, jotka huutaen ja kiroten hävittivät, polttivat, murhasivat ja häpäisivät ketä ja mitä tahtoivat eikä kukaan uskaltanut heitä vastustaa. Auringon noustessa nähtiin hävitettyjä asuntoja, suitsevia raunioita ja rosvojoukkojen kauheasti silpomia ja varkaiden paljaaksi riistämiä ruumiita.
Ei kukaan uskaltanut niille toimittaa kristillistä hautausta, sillä kielletty oli ketään julkisesti hautaamasta, jotta kansa ei muka peljästyisi niitä monia kuolemantapauksia ja joutuisi epätoivoon. Ruumiit mätänivät siinä, mihin olivat kaatuneet ja niistä levisi ilmaan pahaa löyhkää, josta seurasi rutto ja monenlaiset taudit; ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja niitä haudattiin salaa yön aikana.
Kaiken tämän lisäksi oli Ranskassa niin kova talvi, ettei moista sanottu olleen viiteensataan vuoteen. Nälkää, ruttoa, murhaa ja lunta — kaikki nämä vaivat rasittivat yht'aikaa Parisin asukkaita. Kuolleita makasi joukottain kaduilla ja susia tunkeutui selvällä päivällä ruumiita repimään.