Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:
"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette keksinyt? — Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"
"Hän on takananne —" vastasi Johanna levollisesti.
Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.
"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä sen tiedätte?"
"Olen hänet nähnyt."
"Nähnyt hänet! — nähnyt itse noidan."
"Niin, olen ollut hänen leirissään."
"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.
Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"
"Metsässä — ei puoltakaan peninkulmaa täältä."