Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut, ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja nyt oli vartijoita kaikilla teillä.
Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet, että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin miehillä — mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.
Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta hän kielsi sen kohta ja sanoi:
"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."
Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella äänellä:
"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on aivan lähellä."
Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui, ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää joukossamme tehty salaliittoja.
Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea. Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää, niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon vihollisen käsistä.
Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä, niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa, muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:
"Seis!"